Suikkarit evakossa

Koonnut Hannu Kahila

ALKUSANAT

Parin vuoden tauon jälkeen olen jatkanut Suikkareiden vaiheiden selvittämistä. ”Elämää Suikkareiden talossa Talissa 1930 –luvulla” päättyi sodan alkamiseen. Toisen osan aiheena on luontevasti ”Suikkarit evakossa”. Pohjana toiselle osalle on parin vuoden takaiset Erkki Suikkarin ja Anna-Liisa Kahilan haastattelut, Erkin omat muistelmat, talven 2011 Elsa Niirasen haastattelu ja Elsan omat muistelmat.

Suikkarit evakossa on kolme eri kertomusta. Erkin muistelmat ovat nuoren sotapojan, Anna-Liisan teini-ikäisen tytön ja Elsan nuoren koulutyön muistelmia. Erkin ja Elsan omat muistelmat ovat niin kattavia, että heidän kertomuksensa on lähes suoraan niistä kopioitu. Anna-Liisan tunnelmat on kirjoitettu haastatteluiden pohjalta.

1 SOTA TULEE

1930-luvun lopussa eletään taloudellisesti hyviä aikoja, niin Suomessa kuin Suikkareillakin Viipurin maalaiskunnan Talin-Repolan kylässä. Töitä on tarjolla, tienestit ovat hyviä ja leivän päälle riittää muutakin kuin voita. Maailmalta alkaa kuitenkin kuulua huolestuttavia uutisia. Saksassa Adolf Hitler herättää pelkoa puheillaan ja teoillaan. Enemmän huolta varsinkin Karjalassa herättää kuitenkin itänaapuri Neuvostoliiton toimet. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsee tosin hyökkäämättömyyssopimus, mutta onhan noita sopimuksia ennenkin rikottu. Neuvostoliitto alkaa vaatia itselleen Suomesta alueita oman etupiirinsä turvaamiseksi. Suomen korkeinta valtiojohtoa käy tiuhaan Moskovassa neuvotteluissa, jotka virallisesti kulkevat nimellä ” konkreettiset poliittiset kysymykset”.

Taliin oli vuonna 1918 kansalaissodan jälkeen perustettu suojeluskunta. Suojeluskunnan toimintaan kuuluivat taistelu- ja ampumaharjoitukset sekä urheilukilpailut monissa eri lajeissa. Suojeluskuntaan kuului poikajaosto, jonka vahvuus oli 1930-luvun lopulla yli 100 poikaa. Maanpuolustushenki oli korkealla ja suojeluskunnalla oli virallinen asema armeijan täydentäjänä ja yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjänä. Erkki liittyi suojeluskunnan poikajaostoon vuonna 1937.

Noin vuosi suojeluskunnan perustamisen jälkeen Taliin perustettiin Lotta Svärdin  paikallisjaosto. Lottien koulutus tähtäsi toimintaan mahdollisissa kriisitilanteissa ja siihen kuuluivat lääkintä-, muonitus-, varuste-, keräys- ja viestitoimintaa. Vuonna 1936 perustettiin tyttöjaosto Pikkulotat. Anna-Liisa olisi halunnut liittyä Pikkulottiin, mutta vanhemmat eivät antaneet lupaa. Pitivät sitä kai sopimattomana tai eivät halunneet päästää tyttöä pois kotihommista.

Lokakuussa 1939 Neuvostoliiton vaatimukset tiukentuivat. Suomi ei katsonut voivansa suostua niihin. Suomi kutsui reservin sotilaat 10.10.1939 ylimääräisiin kertausharjoituksiin (YH), mikä käytännössä merkitsi liikekannallepanoa. Marraskuussa neuvottelut katkesivat tuloksettomina. Neuvostoliitto lavasti Mainilan laukaukset, irtisanoi  hyökkäämättömyyssopimuksen ja aloitti hyökkäyksen Suomeen 30.11.1939. Talvisota oli alkanut.

ELSA

… Elämä sujui mukavasti. Oli pieni veli, jonka kätilötäti toi pyöreässä vaneriaskissa. Silloin alkoivat puhua sodasta, mutta eihän se Suomeen ja meille voisi tulla. Mutta tuli se vaan. Ensin alkoivat neuvottelut ja koulut suljettiin. Isä järjesti mummon ja tytöt Heinävedelle Pölläkälle Anna-tädin luo. Vaija oli jo silloin kuollut. Se oli oikein ”pirssiautolla” tehty matka ja loppumatkalla juututtiin lumeen. Eräs koulupoika tuli lapion kanssa auttamaan ja niin päästiin perille. Pölläkän koulu oli mukava paikka. Pirttimäki oli siinä aika lähellä. Se oli Anna-tädin miehen koti. Sain jäädä vähäksi aikaa sinne kahden muun sukulaislapsen kanssa. Leo-setä oli lomalla ja näin hänet silloin ainoan kerran. Hän oli Anna-tädin ensimmäinen mies ja kaatui talvisodassa. Hän oli oikein mukava ja tykkäsi lapsista. Hän kantoi minut reppuselässä Pirttimäen ylös. Kaikki tuntui taas rauhoittuvan ja isä haki tyttönsä kotiin Karjalaan. Koulut alkoivat taas…

ERKKI

…Pääsin Viipurin Reaalilyseon VI luokalle syksyllä 1939.  Koulunkäyntini Viipurin Reaalilyseossa jäi kovin lyhyeksi (Koulun nimi oli virallisesti Viipurin Reaalikoulu, Maanviljelys ja Kauppalyseo). Kun Viipuri oli lähellä Neuvostoliiton rajaa ja kun suuri osa opettajista sai kutsun kertausharjoituksiin, päättyi koulujen toiminta ainakin Viipurissa. Vaikka ikää oli vain 16 vuotta, sain kutsun suojeluskunnan vartiointitehtäviin. Kun lähes kaikki asekelpoiset miehet joutuivat kertausharjoituksiin, ”ylennettiin” meidät 15-16 –vuotiaat pojat suojeluskuntasotilaiksi. Meille annettiin kivääri ja patruunoita ja lähetettiin Talin siltoja vartioimaan. Kun neuvottelut jatkuivat, niin sitä kuviteltiin, että sota ei alkaisikaan, ja meidät passitettiin takaisin koulun penkille…

ANNA-LIISA

…Silloin 1939 oli pelko sodan alkamisesta ja isä päättikin viedä meidät Heinävedelle Anna-tädin luo turvaan. Hevosella ja reellä mentiin. Mukaan otettiin vain vaatteet ja muut tarpeelliset mitä saatiin mahtumaan. Sitten tultiin takaisin kun näytti, että sotaa ei tulisikaan…

2 TALVISOTA, EVAKKOON ENSIMMÄISEN KERRAN

Sodan syttyminen merkitsi sitä, että siviiliväestö jouduttiin evakuoimaan, kuka minnekin. Niin Suikkaritkin joutuivat raskain mielin jättämään kotitalonsa. Mukaan otettiin, mikä vain ehdittiin ottamaan ja saatiin kulkemaan. Hevoset valjastettiin rekien eteen. Siat, lampaat ja kanat teurastettiin. Osa lihoista saatiin evääksi omiin tarpeisiin, osa luovutettiin armeijalle. 10-vuotias Kaarina lähti lehmien kanssa evakkomatkalle, jonka päätepiste oli Nurmo. Onneksi matkalla oli mukana tuttuja naapurien emäntiä. Erkki oli vapaavuorolla siltavartioinnista ja hänet komennettiin Talin asemalle lastaamaan evakkoon lähtevien tavaroita junavaunuihin. YH:n alettua Pekka-isä sai määräyksen astua armeijaan ja Erkki vei hänet Saarelan kartanoon, mihin sotilaiksi lähtevien piti kokoontua. Pekka Suikkari kuitenkin vapautettiin sairauden takia. Hänellä oli tiettävästi keuhkotuberkuloosi, joka oli siihen aikaan melko yleinen sairaus. Niinpä hän jäi järjestelemään oman perheen ja muidenkin evakkomatkoja. Martti oli jo aikaisemmin määrätty linnoitustöihin. Suikkareiden matka suuntautui kohti Heinävettä. Evakkomatkalla Pekka Suikkari oli kuullut, että Keuruun kunnassa olisi vapaana Leinola-niminen rappiotila. Hän vuokrasi tilan ja Suikkarit muuttivat sinne asumaan. Rakennukset olivat huonokuntoisia ja pellot vesoittuneet, mutta olipahan katto pään päällä ja elämisen mahdollisuudet.

ELSA

…Eräänä päivänä tuli joku upseeri koululle läheiseltä suojeluskuntatalolta ja sanoi, että oppilaat pitää lähettää kotiin. Ryhmissä ei saisi kulkea, korkeintaan kaksi oppilasta yhdessä. Silloin jo lensivät ensimmäiset viholliskoneet koulun yli. Se oli jännittävä kotimatka. Menin isän serkun luo, joka asui matkan varrella. Hän lähti tyttönsä kanssa meille kotiin. Miehethän olivat silloin jo sotahommissa. Elämä oli sitten pitkän aikaa uutisten seuraamista ja jännitystä. Pommituksia oli Viipurissa ja jylinä kuului kauas. Onneksi ei ihan lähelle tullut. Sitten alkoi tulla hevoskuormia rajalta päin. Oli alkanut ihmisten evakkotaival.

Eräänä iltana lähtivät hevoskuormat myös meidän pihalta. Suuntana oli taas Anna-tädin koulu. Ensin mentiin kuitenkin Pirttimäkeen. Siellä oli hauska tapaus kaiken harmauden keskellä. Pirttimäessä ei tunnettu isää kun hän meni kaikkine pitkine partoineen (ja tumma kun oli muutenkin) kysymään yösijaa. Niinpä häntä luultiin mustalaiseksi, mutta yösija kuitenkin luvattiin. Talo oli erittäin tunnettu vieraanvaraisuudestaan kaikkia kohtaan. Kyllä sitten nauru maistui kun selvisi, että aivan sukulaisiahan tässä ollaan. Aamulla sitten jatkettiin Anna-tädin luo.

Pölläkältä sitten jatkettiin Keuruulle Leinolaan. Kouluun oli myös päästävä. Menimme sitten Eerolan kouluun. Ei katsottu evakoita kovin suopeasti siellä päin. Yksin saatiin melkein olla siskokset keskenään. Vain eräs herttainen Sissi oli ystävä. Opettajakaan ei meistä erikoisesti tykännyt. Liisahan oli jo oppikoulussa Mäntässä. Pentti ei ollut vielä koulussa. Joten Kaarina ja minä kansakoulua kävimme siellä.

…Oli se talo kauniilla paikalla järven rannalla. Käytiin kesällä paljon uimassa. Äitikin ui siellä meidän ihmeeksemme. Hän oli kuin hylje vedessä. Olihan hän syntynyt ja kasvanut Kuparsaaressa, jossa on vettä joka puolella, niin että olisihan se pitänyt tietää. Ei vaan oltu ennen nähty…

ERKKI

…Talvisodan alkaessa 30.11.1939 meillä oli meneillään aamun ensimmäiset tunnit, kun kuului lentopommien räjähdyksiä ja lentokoneiden konekiväärien ääniä. Opettajakaan ei tiennyt, mikä oli tilanne ja mitä pitäisi tehdä. Käytyään opettajien huoneessa asia selvisi ja meille ilmoitettiin, että sota oli alkanut. Meidät ohjattiin lähellä oleviin vallihautoihin suojaan. Kun pommitus oli ohi, saimme tiedon, että koulu suljetaan toistaiseksi ja meitä kehotettiin menemään kotiin. Junat eivät kulkeneet pommitusten takia säännöllisesti, joten jouduin kävelemään n. 10 kilometriä kotiin. Menin välittömästi ilmoittautumaan suojeluskunnan esikuntaan. Jatkoin aiemmin syksyllä aloittamaani Talin siltojen vartiointia. Joskus saimme komennuksen desantteja etsimään.

Oma vartioryhmäni siirrettiin joulukuussa 1939 Perojoen siltaa vartioimaan. Siellä vietimme mm. Joulun 1939. Talon, jossa asuimme, omisti Pyyhtiä -niminen perhe. He olivat meille jotain sukua. Vartiossa mukana ollut Olli Koivulehto oli jostain saanut syyhyn. Se tarttui pian meihin kaikkiin. Hän oli apteekkarin poika ja sai isältään vaivaan ruskeaa voidetta, joka melko pian auttoi syyhyn paranemiseen.

Talvi 1939-1940 oli hyvin kylmä ja runsasluminen. Keskitalvella ei juuri pilviä ollut taivaalla, joten venäläisten pommikoneiden uhka oli koko ajan päällä. Kun venäläiset onnistuivat murtamaan suomalaisten puolustuslinjan Summassa Lähteen lohkolla, piti sinne nopeasti saada lisäjoukkoja. Tässä tilanteessa jouduimme mekin suojeluskuntapojat lähtemään rintamalle. Meidät vietiin kuorma-autolla Kämärän aseman lähettyville, josta jatkoimme etenemistä hiihtäen. Etenimme hiihtäen parijonossa, kun meitä kohti yhtäkkiä avattiin tuli konetuliaseella. Suojauduimme lumihankeen ja siitä mahdollisimman matalana etenimme meitä tulittaneita venäläisiä kohti. Osuimme taisteluhaudan pätkään, joka tarjosi meille jonkinlaisen suojan. Totesimme, että noin 50 metrin päässä oli venäläinen hyökkäysvaunu, josta meitä tulitettiin.

Esimiesten taholta kysyttiin vapaaehtoisia hyökkäysvaunun tuhoamispartioon. Minäkin jouduin mukaan. Saimme mukaan kasapanoksen ja pari polttopulloa, joiden kanssa jäimme odottamaan yötä ja pimeää. Oli helmikuun 11. päivä vuonna 1940. Taivas oli kirkas, pakkasta lähes 40 astetta. Yöllä tuli hiukan hämärää, mutta kun taivas oli kirkas, ei odottamaamme pimeää tullut. Lähdimme kuitenkin etenemään hyökkäysvaunun suuntaan, mutta saimme vastaamme konekiväärisuihkun. Pääsimme edessämme olleen kiven taakse suojaan, mutta heti kun yritimme siitä eteenpäin, tuli luoteja vastaamme. Ryhmänjohtajamme alikersantti Rokkanen katsoi tehtävän toivottomaksi ja niin me tulituksesta huolimatta pääsimme takaisin taisteluhautaan ilman tappioita. Olimme Summassa 16. helmikuuta saakka ja siirryimme sitten Viipuriin, kun tilallemme Summaan saatiin varttuneempia täydennysjoukkoja. Olimmehan me vasta 16-17 -vuotiaita ja meidän rintamalle siirrosta oli ylemmissä portaissa ollut melkoista vastustusta…

Kun meidät sitten huhtikuun lopulla 1940 kotiutettiin, en tiennyt kotiväkeni osoitetta. Menin tätini luo Heinäveden Pölläkän koululle, missä tätini toimi kansakoulun opettajana. Sieltä sain kotiväkeni osoitteen. Matkustin Keuruulle, missä meidän perheemme pitkästä aikaa oli jälleen koossa.  Minulla oli koulu jäänyt kesken Viipurissa.  Jouduin jatkamaan kouluani Haapamäellä, jossa oli mahdollisuus opiskella ylioppilaaksi saakka. Oppikoulut aloittivat vuonna 1940 syksyllä poikkeuksellisesti jo elokuun alussa. Kävin Haapamäellä elo-syyskuun VI luokkaa ja sitten lokakuun alusta kevätlukukauden loppuun VII luokkaa. Asuntona minulla oli huone erään vanhemman leskirouvan omakotitalossa…

ANNA-LIISA

…Keuruulla minä kävin koulua oppikoulun 3. luokan Mäntän yhteiskoulussa. Koulumatka oli 10 km. Kesällä pyörällä ja talvella hiihtäen. Siellä Leinolan tilalla oli savusauna, jossa käynnin ja pesun jälkeen oli sekä puhtaampi että nokisempi. Sellainen minulla on jäänyt Pentistä mieleen, että hänellä menivät monet nimet vähän sekaisin. Kun Pentiltä kysyttiin ”kukas sinä oikein olet”, niin Pentti vastasi topakasti: ”Olen Mänttä Olavi Leinola”. Kun muu perhe lähti Keuruulta Tuusulaan, minä jouduin jäämään yksinäni kuukaudeksi Mänttään. Mäntän asemapäällikön tytär oli samalla luokalla ja puhui isälleen ja he sitten ottivat minut kotiinsa.  Minä jäin kunnes koulu loppui ennen kesälomia. Perheen piti lähteä aikaisemmin tekemään toukotöitä.

3 TUUSULAAN

Sodan päätyttyä vuonna 1944 tuli Suomesta löytää asuinpaikka noin 430 000 evakolle. Näistä puolet oli Suikkareiden tapaan maataloudesta elantonsa saaneita. Tämä tarkoitti kymmeniä tuhansia maatiloja ja satoja tuhansia hehtaareja peltoa ja metsää.

Jo talvisodan aikana alettiin suunnitella siirtoväen asuttamista. Pika-asutuslaki julkistettiin huhtikuussa 1940 ja kesäkuussa se astui voimaan. Asutukseen käytettiin ensisijaisesti valtion maita, mutta myös seurakuntien, kuntien, metsäyhtiöiden ja yksityisten maita lunastettiin asutukseen. Yksityisten maat olivat lähinnä rappiotiloja tai harrastelijoina maata viljelleiden omistamia tiloja.

Lakiin tuli myös pykälä, että siirtoväen sijoittaminen ei saanut muuttaa kuntien sisäisiä kielisuhteita. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että ruotsinkieliset kunnat välttyivät luovutuksilta. Siirtoväki pyrittiin sijoittamaan siten, että Karjalassa naapureina asuneet asutettiin lähelle toisiaan. Tilojen koon tuli vastata Karjalaan jääneen tilan kokoa.

Viipurin maalaiskuntalaisille määriteltiin sijoituspaikaksi alueet Helsingin pohjois- ja luoteispuolelta. Suikkareille osui asuinpaikka Tuusulan kuntaan, jonne heille lohkottiin tila Vanhakylän kartanon maista. Peltoa oli n. 10 ha ja metsää n. 15 ha , joten Suikkareiden osalta tilan pinta-ala jäi runsaaseen puoleen Karjalaan jääneen tilan pinta-alasta.

Suikkarit olisivat saaneet lunastaa Keuruun Leinolan rappiotilan, mutta päättivät muuttaa Tuusulaan, koska sinne oli muuttamassa myös tuttuja naapureita Talista. Oman talon valmistumiseen asti asuttiin Puolmatkan talossa.

Maatalousministeriön asutusasiainosasto julkaisi useita tyyppitalopiirustuksia, joiden pinta-ala vaihteli 38,5 ja 80 m² välillä. Ullakolle saattoi rakentaa lisätilaa. Tällaista 80 m² taloa Suikkarit ryhtyivät rakentamaan Tuusulan tontilleen.

ELSA

Leinolasta suuntautui matka Tuusulaan. Saatiin maata Vanhakylästä. Rakennettiin talo, jonka nimeksi pantiin Ketola. Asuimme Puolmatkassa sen ajan kun taloa tehtiin. Mentiin Kaarinan kanssa Vanhakylän kouluun. Opettaja oli Kerttu Wasenius. Elämä oli taas aika mukavasti.

ERKKI

…Keväällä 1941 perheeni muutti Tuusulaan ja sinne minäkin muutin koulun loputtua. Kevät 1941 oli kiireistä aikaa. Ensimmäisenä työnä oli kaivon kaivaminen pihapiiriin. Tulevassa pihapiirissä oli iso heinälato. Sen sisälle toiseen päähän rakennettiin navetta ja talli. Tilaa jäi vielä heinille ja työkaluille sekä ajoneuvoille. Saunan rakentaminen oli myös ensimmäisten töiden joukossa.  Sen kevään töistä on jäänyt mieleeni kevätkynnöt. Osa pelloista oli savimaata ja kyntö oli raskasta. Kyntömaa tuli isoina ja kovina paakkuina eikä sitä saanut äestämälläkään hienonnettua. Vehnää siihen taidettiin kylvää, mutta ei siitä kunnon satoa saanut…

ANNA-LIISA

…Sitten lähdettiin Tuusulaan. 4. luokan kävin Järvenpään yhteiskoulua. Kun lähdimme takaisin Taliin, minä jäin taas yksin käymään rippikoulua. Jouduin jäämään Järvenpäähän, asuin karjalaisperheessä nimeltään Ruti. Kävin koulun loppuun keväällä 1942 ja pääsin ripille.

4 JATKOSOTA, TAKAISIN KARJALAAN

Jatkosodan alettua 26.6.1941 Suomi oli paremmin varaustatutunut eteni Saksan tukemana varsin pikaisesti talvisodassa menetetyille alueille.

Suomen hallitus ilmoitti, että evakkoon joutuneet karjalaiset pääsevät palaamaan entisille kotisijoilleen heti kun alueet on vallattu takaisin. Elokuun loppuun mennessä Karjalan Armeija oli saavuttanut talvisotaa edeltäneet rajat. Karjalaisilla oli kova halu päästä takaisin omaan kotiinsa ja innokkaimmat palasivat jo loppukesästä 1941. Sota oli hävittänyt monelta kotitalon, minkä vuoksi ryhdyttiin rakentamaan uutta. Pellot kylvettiin ja elämä aloitettiin alusta. Evakkoon lähteneistä yli 400 000 karjalaisesta palasi 70 prosenttia eli noin 280 000 takaisin kotiseudulleen. Yksi syy pikaiseen paluuseen Karjalaan oli Suomen elintarvikepula ja sato haluttiin talteen ennen talven tuloa.

Joulukuussa 1941 suomalaisten eteneminen pysäytettiin ja alkoi asemasotavaihe, jota kesti kaksi ja puoli vuotta. Asemasodan aikana käydyt hajanaiset taistelut olivat kaukana Talista, joten ainakin ulkonaisesti Suikkareiden elämä oli rauhallista. Rauhanneuvotteluita käytiin asemasodan aikana, mutta Suomi ei katsonut voivansa suostua ankariin rauhanehtoihin.

ELSA

…Sitten alkoi jatkosota. Isän ei tarvinnut mennä sotaan, mutta veljet Martti ja Erkki joutuivat. Saatiin Karjala takaisin. Sinne pääsi pikku hiljaa palaamaan. Ensin miehet raivaustöihin ja vartioimaan vankeja. Isäkin lähti sinne edeltä ja kohta sitten muukin perhe. Aika ankealta näytti kotipaikka, kun sinne saavuimme. Vain savupiiput törröttivät talon paikalla. Sauna oli melko ehjä, vain yksi nurkka oli poissa. Päästiin asumaan naapuritaloon, joka oli jäänyt ehjäksi, kolmen muun perheen kanssa. Alettiin rakentaa uutta taloa palaneen tilalle. Talo oli viittä vaille valmis, kun se naapuritalo, jossa asuimme, syttyi palamaan palomuurin halkeamasta ja paloi poroksi. Siinä menivät kaikki vaatteet ja vähäiset tavarat, jotka oltiin saatu mukaan Ketolasta. Jouduimme asumaan vähän aikaa vielä toisessa naapuritalossa, ennen kuin pääsimme muuttamaan omaan kotiimme. Ostettiin sitten pikku hiljaa välttämättömimmät varusteet. Niin alkoi elämä sujua taas. Kävimme ensin Talin koulutilan kärrikuurissa koulua. Sitten myöhemmin Kylliälän kasvatuslaitoksen rakennuksissa, jotka olivat säilyneet ehjinä. Sota jatkui koko ajan, se tuntui vain olevan niin kaukana. Tätä olotilaa kesti kolmisen vuotta. Sitten alkoi venäläisten suurhyökkäys. Suomalaiset perääntyivät…

ERKKI

…Minä lähdin kotiin Viipurin Repolan kylään syksyllä 1941 isän mukana. Ennen Tuusulasta lähtöämme äiti leipoi runsaasti leipää meille evääksi. Mukaan otettiin myös lihaa, voita, perunoita, piimää ym. Hevonen valjastettiin ja tietysti otettiin hevoselle heiniä ja kauraa.

Palattuamme vanhaan kotiimme jouduimme toteamaan, että kodistamme asuinrakennus oli kokonaan palanut, eikä ulkorakennuksistakaan ollut paljon jäljellä. Saimme asunnoksemme lähellä olleen Rokkasen 2-kerroksisen asuinrakennuksen. Aikanaan 1942 keväällä koko perheemme ja kotieläimet saatiin koolle Repolaan. Martti joutui 1941 syksyllä armeijaan ja minäkin tammikuussa 1942.

Minä sain määräyksen astua palvelukseen Kouvolan varuskunnassa 15.1.1942. Sairastuin kuitenkin äkillisesti ja isä vei minut hevoskyydillä Viipurin sotasairaalaan. Diagnoosi sairauden laadusta oli ”encephalitis” eli jonkinlainen hermo-ontelotulehdus. Lahden sotasairaalassa arveltiin, että päässä korvan takana saattaisi olla mätää ja valmistauduttiin leikkaukseen. Sairaus kuitenkin helpotti ja niin minut helmikuun alussa lähetettiin Kouvolan Varuskunnan koulutuskeskukseen. Tehtäväkseni määriteltiin panssarintorjunta ja aloitettiin muun alokaskoulutuksen lisäksi koulutus panssarintorjuntamieheksi.

Tähän tuli kuitenkin muutos myöhemmin keväällä, kun Haapamäen yhteiskoulusta tuli kirje, jossa ilmoitettiin, että pitäisi tulla Haapamäelle ylioppilasjuhlaan. Kansakoulun tilalle merkittiin ylioppilastutkinto, sain loman ylioppilasjuhlaan ja tämän jälkeen komennuksen aliupseerikouluun. Aliupseerikoulun jälkeen tuli ensin ylennys korpraaliksi ja myöhemmin alikersantiksi. Kouvolasta minut komennettiin Viipurin Henkilötäydennyskeskukseen ja sieltä 1943 alussa rintamalle Lempaalaan Inkerinmaalle…

…Kesällä 1943 sain komennuksen Reserviupseerikouluun Niinisaloon kurssille nro 57, joka alkoi 1.7.1943. Kurssi alkoi kovalla kiireellä ja höykytyksellä. Ruokailuun, pohjoismaiden suurimpaan PuuCeehen, saunaan ym. mentiin puolijuoksua. Tällaisen saunassa käynnin seurauksena sain rakkuloita takapuoleeni, kun toiset painoivat minut suurta kiuasta vasten. Nukuin yläpetillä ja kun sieltä aamuisin kiireellä tulin alas, rikkoontuivat rakkulat ja tulehtuivat. Sen takia kävin varuskunnan JSP:llä monet kerrat. Siellä ollut lääkintävääpeli yleensä voiteli takamustani jollain voiteella. Sanoi aina, että miestä en tunne, mutta takapuoli on tuttu.

Syyskuun puolivälissä sairastuin äkillisesti keltatautiin eli A-hepatiittiin. Kuume nousi korkealle ja olo oli huono. Sain komennuksen ja litterat Tampereelle sotasairaalaan. Perillä olin pitkän matkustamisen jälkeen aivan loppuunväsynyt. Tampereen Sotasairaalassa hoito kesti pitkälle joulukuun puoliväliin saakka ja huonovointisuus alkoi vähitellen helpottaa. Eräs piriste oli, kun kummini komisario Aarne Kauhanen kävi päivittäin minua tervehtimässä.

Joulukuun puolivälissä minut lähetettiin sairaalasta takaisin Niinisaloon. Minulle ilmoitettiin, että aloitan uudelleen RUK:n seuraavalla kurssilla nro 58, joka alkoi Loppiaisen jälkeen vuonna 1944. Edellisen, minulta kesken jääneen kurssin, kokelaita oli nyt kouluttajina. Koska he olivat minulle ennestään tuttuja, säästyin monelta simputukselta. Minulle järjestettiin rättimikon tehtävä, mikä tarkoitti sitä, että keräsin komppanian likapyykin ja toimitin puhtaan pyykin tilalle. Siinä oli kyllä työtä, varsinkin laskemista, että kappalemäärät täsmäsivät. Tämän tehtävän takia sain vapaata monista rankoista harjoituksista ja myöhemmin aloin tarkoituksella laskeskella pyykkiäni vähän hitaammin.

ANNA-LIISA

…Kuukauden verran asuin yksin Tuusulassa, sitten isä tuli hakemaan minut junalla kotiin Karjalaan. Kun tultiin takaisin Taliin melkein kaikki rakennukset olivat tuhoutuneet. En tiedä miten olivat tuhoutuneet: oliko tykistötulesta vai olivatko suomalaiset tai venäläiset lähtiessään tuhonneet. Kun tultiin takaisin Taliin, asuimme ensin Mätön talossa, joka oli siinä aika lähellä. Siinä sitten innolla ruvettiin taas peltotöihin. Mätön talo paloi kun äiti oli paistamassa leipää ja syttyi ilmeisesti kipinästä. Pärekatto siinä taisi olla. Minä olin silloin kitkemässä kasvimaata kun palo alkoi. Ei sieltä kovin paljon ehditty pelastaa. Jotain heitettiin ikkunasta ulos ja sitten pitikin jo itse juosta. Äiti oli peloissaan ja sai jonkinlaisen shokin. Vanha mummo otti silloin ohjat käsiinsä. Sitten muutettiin toiseen naapuriin Isolan taloon vähäksi aikaa kunnes oma talo saatiin valmiiksi.

…Olin poimimassa syksyllä 1942 marjoja. Totesin, että tuollahan on aidan takana mättäissä vaikka kuinka paljon puolukoita, joten siirryin sinne täyttämään koppaani. Sitten huomasin kauhukseni kyltin, jossa luki ”Miinoitettu alue”. Olin siirtynyt alueelle takakautta, jossa varoituskylttejä ei ollut. Pelästyin suunnattomasti. Yritin kulkea varovaisesti takaisin samoja jälkiä, joita olin tullutkin. Päästessäni takaisin piikkilanka-aidan paremmalle puolelle, istuin maahan ja aivan tärisin pelosta.

Meillä oli jatkosodan aikana töissä  kaksi venäläistä vankia, Pavel Pakarov ja Mihail Denisov. Mihail oli kova kommunisti. He asuivat Talin perunajauhotehtaalla ja heidät piti ohjeiden mukaan pyssyn kanssa noutaa. Myöhemmin he asuivat meidän saunassa. Tässä tuli inhimillisempi puoli esiin kun vangit söivät samassa pöydässä ja osallistuivat talon töihin ja olivat tavallaan osa perhettä. Pavel oli oikein mukava. Hän tuli auttamaan kun vaikka olin hakemassa kaivolta vettä. Kun jouduimme lähtemään Talista, Pavel sanoi isälle: Ota Pekka mukaan, ne ampuu minut, jos löytävät. Isän piti vasta, että en voi ottaa vaikka haluaisinkin. En tiedä kuinka Pavelin sitten kävi.

Kesäkuussa 1944 olin isän asioilla käymässä Viipurissa. Silloin alkoi kova pommitus ja ilmahälytyssireenit alkoivat soida. Porukan mukana juoksin pommisuojaan. Pommisuojassa pelotti, kun kuului kovaa pauketta ja hiekanmurusia tippuili seiniltä. Siellä pommisuojassa tapasin Hilkka Montonen –nimisen tytön, jonka kanssa tutustuin. Häntä olen tavannut ihan näihin päiviin saakka. Kun pommitus oli ohi, pääsimme Hilkan kanssa peukalokyydillä kuorma-auton lavalla takaisin kotiin. Varsin pian tämän jälkeen olikin edessä lopullinen lähtö Karjalasta.

5 LOPULLINEN LÄHTÖ KARJALASTA

Neuvostoliitto lopetti asemasodan suurhyökkäyksellä Karjalankannaksella 9. kesäkuuta 1944. Puna- armeija eteni suuren mies- ja materiaaliylivoiman turvin nopeasti ja mursi suomalaisten puolustuksen. Neuvostoliiton tarkoituksena oli miehittää Suomi. Mittavimmat taistelut käytiin lähellä Suikkareiden kotitilaa Tali-Ihantalassa, jossa suomalaiset saavuttivat arvokkaan torjuntavoiton. Hinta oli kuitenkin kova: 1100 kaatunutta ja 7400 haavoittunutta. Venäläisten tappiot olivat vieläkin suuremmat ja Neuvostoliitto lopetti etenemisen.

Sota oli varsin pian siirtynyt Taliin ja Suikkareiden oli taas jätettävä Karjalan kotinsa, tällä kertaa lopullisesti.

ELSA

…Sitten alkoi venäläisten suurhyökkäys. Suomalaiset perääntyivät. Taas oli evakkoon lähtö edessä. Nyt lähdettiin päivällä. Hevosilla taas lähdettiin. Lehmät ja lampaat mukana, sekä Tessu-koira, joka palasi Luumäeltä takaisin. Nyt yritettiin ottaa mukaan kaikki mahdollinen, mikä vain mukaan mahtui, sillä tuntui, että takaisin ei enää päästä. Paras kaverini Martta kulki meidän mukana vähän matkaa. Ero oli haikea. Heidän väki lähti seuraavana päivänä. Niin sitten tehtiin matkaa jalkaisin lehmien kanssa osan matkaa. Sitten saatiin lehmät mukaan härkävaunuun ja osa ihmisistä jatkoi junalla. Osa tuli hevosilla perästä.

Mentiin Suodenniemelle. Ei ollut kaksinen paikka. Savuttava saunakamari isossa maalaistalossa. Lehmät käskettiin viedä ihan tyhjäksi kalutulle pellolle. Kun isä tuli viimein hevosten kanssa  (Kati ajoi yhtä hevosta), niin hän lähti seuraavana päivänä Ryhäsen Juhon kanssa etsimään uutta paikkaa. Ryhäset tulivat isän kanssa yhtä matkaa Suodenniemelle. Isä sanoi, että ei tällaisessa sikolätissä voi ihmiset asua. He löysivätkin sitten mukavat paikat molemmille perheille ihan naapuritaloista Kaltsilan kylästä. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Töitä oli talossa isälle, Katille ja hevosille. Minäkin sain ensimmäisen työpaikkani kesäksi hoitamaan talon pojanpoikaa. Olin silloin 12- vuotias. Sitten syksyllä kouluun. Oli oikein kiva opettaja Hilkka-Maija Hanhijärvi. Muuten elämä oli aika ankeaa. Äiti sairasteli. Mummo kuoli talvella. Minäkin sairastin flunssaa, joka kesti kauan. Anna-täti vei minut mukanaan Pölläkälle mummon hautajaisten jälkeen. Olin aika väsynyt ja laiha. Kyllä lihoin ja virkistyin Anna-tädin luona. Kävin kevätlukukauden koulua siellä.

Meidän muu perhe muutti keväällä taas Ketolaan. Lispe haki minut keväällä Ketolaan. Kävin sitten kolme ja puoli vuotta Järvenpään yhteiskoulua. Lopetin sitten ja läksin Kumpuun kioskiin myymään. Hoitelin sitten Erkki-veljen pientä Riitta-tyttöä. Sitten tulin taas Ketolaan. Olin myymässä Perhelän kaupassa. Näihin aikoihin pyöräili myös vaalea hoikka poika Purolasta päin Elsa-tytön elämään. Mutta se onkin uusi juttu…

ERKKI

…Kurssi nro 58:n piti jatkua toukokuun lopulle, mutta Venäjän puolella kuului liikehdintää joukkojen keskittämisestä. Siitä johtuen kurssi lopetettiin pari viikkoa aikaisemmin. Me saimme lyhyen loman ja sen jälkeen meidän piti ilmoittautua täydennyskeskuksissa. Minä ilmoittauduin Viipurin HTK:ssa, josta meidät määrättiin Karjalan kannaksella oleviin yksiköihin.

Jouduin 2. Divisioonan JR 49:ään 9.6.1944. Ensimmäinen kova taistelu oli Riihiössä Lempäälän puolella. Siinä komppaniastamme kaatui useita, mm. komppanian päällikkö. Haavoittuneita oli myös monta. Olin ainoa joukkueenjohtaja meistä neljästä, joka selviytyi. Taistelupaikat olivat Karjalan Kannaksella. Seuraava paha taistelu oli Siiranmäessä.

Kesäkuun loppupuolella yksikkömme siirrettiin Äyräpään sillanpääasemaan. Heinäkuun 1. päivänä haavoituin siellä ja jouduin Punkaharjun Sotasairaalaan. Minut kuntoutettiin Punkaharjulla leikkausta varten. Leikkauksesta kuitenkin luovuttiin, koska kainalonseudussa oli runsaasti hermoja ja verisuonia. Sirpale jätettiin koteloitumaan ja minulle annettiin parin viikon toipumisloma. Toipumislomani vietin tätini luona Heinäveden Pölläkän koululla. Siellä myös kuulin, että kotiväkeni oli evakuoituna Tyrvään kunnan Kaltsilan kylässä…

ANNA-LIISA

…Kesällä 1944 jouduttiin lähtemään toisen kerran. Mielialat olivat alhaalla ja oli tunne, että ei tänne varmaan palata enää koskaan. Silloin olin ajamassa lehmiä Selänpään asemalle. Muistan, että minulla oli tennistossut jalassa ja jalathan siinä meni rakoille. Lehmät oli tietysti lypsettävä myös matkan aikana. Siinä me sitten annettiin lämmintä maitoa sotilaille, lotille ja toisille evakkolaisille. Kati ajoi toista hevosta ja äiti ajoi toista hevosta. Isä oli ”kyläpäällikkönä” järjestämässä talilaisten evakuointia.

Junamatkasta on jäänyt ikävät muistot. Meitä oli siinä äiti ja muut lapset paisti Martti ja Erkki. Menimme ensimmäisen luokan vaunuihin kun siellä näytti olevan tilaa. Konduktööri ajoi meidät kuitenkin pois. Kaikki evakot sijoitettiin täyteen ahdettuihin toisen luokan vaunuihin.

Suodenniemellä oli iso 2-kerroksinen talo, jossa oli huoneita vaikka kuinka paljon. Siellä oli kaksi saunaa ja meidät sijoitettiin vanhan saunan saunakamariin. Siinä oli hella, joka ei vetänyt kunnolla. Siellä me asuimme mummo, äiti, Kati, Elsa, Pentti ja minä. Isä oli vielä evakuointihommissa. Sitten kun isä tuli sinne ja näki meidän asuintilat, hän sanoi ”ja täällähän myö ei olla” ja lähti etsimään meille parempaa paikkaa. Isä oli vissiin ”kyläpäälikkön” tuttavuuksien kautta saanut kuulla, että Tyrväällä on Puntoilla iso maalaistalo, jonne voisi päästä asumaan. He olivat mukavia ja ystävällisiä ihmisiä. Siellä oli kaksi taloa, ja me saimme pienemmästä talosta keittiön ja kamarin. Se oli ihan mukava, oli oma sisäänkäyntikin.

Minä olin siellä Tyrväällä vain kesän, menin syksyllä kouluun Helsinkiin. Asuin Helsingissä Asikaisen Kyllikin kanssa hänen tätinsä kämpässä. Kyllikki oli jo Viipurissa ollut luokkatoveri. Sitten jouduimme muuttamaan tädin kämpästä pois ja muutimme Kyllikin kanssa yhdessä Temppelikadulle ja asuimme siellä ylioppilaaksi tuloon asti. Puntoilla oli Anni-niminen tytär, jonka kanssa ystävystyin. Siellä oli tiukka vuokraemäntä: ruokaa ei saanut tehdä eikä keittää kahvia, mutta vettä sai keittää. Mummo kuoli syksyllä (04.12.1944) siellä Tyrväällä. Hänet on haudattu Tyrväälle. Minä en ehtinyt hautajaisiin. Joululomalla olin siellä Tyrväällä käymässä.

MARTIN SOTAVUODET ERKIN MUISTELEMANA

Martti oli meistä sisaruksista vanhin. Hän joutui sodan alussa linnoitustöihin rintaman taakse. Armeijaan hänet otettiin syksyllä 1941. Enimmän ajan sodasta hänen yksikkönsä oli Itä-Karjalassa Syvärillä. Yksikkö, jossa hän palveli, oli JR 25 komentajanaan eversti Kuiri.

Heinäkuussa 1944 rykmentti siirrettiin Tali-Ihantalan taisteluihin. He etenivät Karisalmelta lähelle Talia, josta jatkoivat Talinmyllyn kautta Ihantalaan. Siellä erään korkean kallion juurella Martti haavoittui vaikeasti tykistökeskuksesta vatsaan.

Martti pääsi ensiavun jälkeen nopeasti Uudenkaupungin sotasairaalaan, jossa vatsa välittömästi leikattiin. Toivuttuaan Martti tuli Suikkarin muun perheen joukkoon Tyrväälle Punton taloon. Sodan jälkeen vatsa jouduttiin vielä uudelleen leikkaamaan, kun suolet menivät ”solmuun”.

LOPPUSANAT

Suikkareiden evakkoajan voidaan katsoa päättyneen siihen kun he olivat toisen kerran muuttaneet Tuusulan Ketolaan. Siellä jatkui isä Pekan ja äiti Anna Katrin elämä nuorempien lasten kanssa. Vanhemmat lapset jatkoivat elämäänsä jo omillaan. Täytyy todeta, että kyllä nykypolvet ovat päässeet paljon helpommalla kuin sodan kokenut sukupolvi.

Elsa-evakkotytön runo

Monta vuotta on mänt
ja aikaa kulunt
siint ajast ko Karjalast lähettii.
Myö koululaisii sillo vast oltii
ja elämä aamus vast vaellettii

On mones paikas jouvuttu käymää
ja mones kyläs asumaa.
On mones koulus jouvuttu käymää,
mutt ain myö muistetaa Mannikkallaa

Eihä pienet tytöt kovi paljo muista,
se Karjala on vähä niiko unta vaa.
Mie sillo vast seitsemä vuotta olin
ko ensimmäise kerra lähettii.

Meil ol Kärkkäine sillo opettajan
ko alettii aakkosii opettelemmaa,
mut alkuuha koht mei koulu loppu
ko alkoit sotaherrat neuvottelemmaa.

Koulu alko ja loppu viel yhe kerra
ja sit myö lähettii evakkoo.
Se ol se ensimmäine evakkoreissu,
mut viel myö takasii palattii.

Siel törrötti sillo vaa savupiiput
ko takasii mäntii Repolaa.
Mut uuvel uskol talot rakennettii,
ko oltii päästy taas Karjalaa.

Tali koulutila kärrikuuris käytii kouluu
ja myöhemmi päästii Kylliällää.
Myö oltii viel sittekkii koululaisii
ku lopullisest jouvuttii lähtemää.

LÄHDELUETTELO

Painetut lähteet

  •  Tali – muistorikas kotikylämme. Toim Veikko Keltanen. 1992
  •  Entistä Viipurin maalaiskuntaa sanoin ja kuvin / toim. Vilho Ellonen, Juho Laine, J. O. Rauhala. 1947
  •  Juuret Karjalassa, Karjalan liitto ry. 1999
  •  Sotahistoriallinen Aikakauskirja 24, 2005
  •  Veteraanien perinne
  •  Uusi Suomi, Jyrki Vesikansa: Uusia maatiloja pakolaisille

Internet sivustot

  •  http://www.luovutettukarjala.fi/
  •  http://www.rounaja.net  Pölläkän metsästysseura
  •  http://www.karjalanliitto.fi