Elämää Suikkarien talossa Tali-Repolassa 1930 –luvulla

Koonnut Hannu Kahila

Alkusanat

Ilmeisesti kun ihminen tulee keski-ikään, häntä alkaa kiinnostaa omat juurensa. Varsinaisen sukututkimuksen sijasta minua on alkanut kiinnostaa, millaista se elämä oikein oli ennen vanhaan Karjalassa. Tämä juttu on kirjoitettu äitini Anna-Liisa Kahilan ja enoni Erkki Suikkarin haastatteluiden ja muistelmien pohjalta. Ei voi kuin ihmetellä ja ihastella kuinka kirkkaasti haastatteluhetkellä ( talvi 2010 ) 84- ja 86-vuotiaiden ikäihmisten muisti pelaa.

Hieman taustatietoja Viipurista ja Talista

Viipuri-Antrea-Imatra –radan valmistuminen vuonna 1894 merkitsi suurta muutosta halkomalleen  alueelle. Varsinkin asemien ja pysäkkien lähistöllä maan arvo nousi rutkasti. Niinpä maanomistajat alkoivat lohkoa palstojaan joko perillisille tai myytäväksi ulkopuolisille. Suurkaupunki Viipuri tarjosi kaikki tarpeelliset palvelut vain parinkymmenen minuutin junamatkan päässä. Viipurin koulutarjonta oli runsas, joten kansakoulun jälkeen saattoi Viipurissa jatkaa opintojaan jos se vain muuten oli mahdollista. Viipuri oli maan suurin varuskuntakaupunki ja siellä Talin pojat suorittivat asepalvelunsa. Jos jotain tavaraa ei kotikylältä ollut saatavissa, käytiin se hakemassa Viipurista. Monenmoista harrastusta ja huvia oli Viipurissa tietenkin myös tarjolla.

 

Pietari Tuomaanpoika Suikkari osti Talin/Repolan kylästä Ahola-nimisen tilan vuonna 1920. Kirkon kirjoihin muutto merkittiin 25.4.1921. Pietarin ja Anni-vaimon mukana muuttivat poika Pietari (Pekka) tuoreen vaimonsa Anna Katrin kanssa sekä 8-vuotias tytär Anna. Pekan ja Anna-Katrin kaikki kuusi lasta syntyivät Tali-Repolassa.

Mennään Erkin ja Anna-Liisan mukana 1930 –luvulle kurkistamaan miten Suikkareiden elämä Aholan tialla sujui. Ainakin se oli aivan toisenlaista kuin nykyään.

TILA

Tilalla oli peltoa 19 hehtaaria ja metsää kolmisenkymmentä hehtaaria. Metsästä osa sijaitsi kauempana radan toisella puolella. Tilalta oli Talin kylän keskustaan ja kaupoille matkaa kilometrin verran, Repolan seisakkeelle puolisen kilometriä ja kansakoululle puolisentoista kilometriä linnuntietä mitaten. Nykymittapuunkin mukaan tila sijaitsi hyvällä paikalla palveluiden lähellä.

Tilan koko oli niin suuri, että se pystyi antamaan perheelle pääasiallisen toimeentulon. Tilalla oli keskimäärin kymmenen lypsävää lehmää ja vasikat päälle. Hevosiakin oli useampia, muistin lokerikosta löytyivät ainakin ori Humu ja tammat Vilska ja Virna. Tilalla oli myös lampaita, sikoja ja kanoja. Ja kukko tietysti. Maatöitä oli sen verran paljon, että tilalla työskenteli renki Albin Kemppi, joka oli Inkerin pakolaisia. Myöhemmin 1930-luvulla tilalle palkattiin karjanhoitokoulun käynyt karjakko. Reumatismi vaivasi vanhaa isäntää eli vaijaa, joten tilan ylläpitovastuu siirtyi varsin pian Pekka Suikkarille ja myöhemin myös omistusoikeus. ”Vaija köpötteli huoneestaan ruokapöytään. Yleensä hän istuskeli halkolaatikon päällä, kesällä usein ulkosalla.”

– Mitäs töitä talon lapset joutuivat tekemään ?
– ”Pojille kuuluivat peltohommat ja metsätyöt. Martti se oikeastaan enemmän teki niitä maataloustöitä. Isä sairastui tuberkuloosiin, ja oli pitkiä aikoja Halilan parantolassa. Vissiin ne vanhemmat katsoivat, että Martti soveltuu paremmin maataloustöihin ja minulla on ehkä enemmän lukupäätä koulunkäyntiin.”
– ”Tytöt osallistuivat keittiötöihin ja navettahommiin. Puutarhan hoidossa riitti paljon puuhaa. Vanhemmat lapset katsoivat nuorempien perään kun vanhemmat olivat omissa askareissaan. Niin ja heinätöihin osallistuivat kaikki.

AAMULLA

– Mihinkäs aikaan sitä aamulla oikein herättiin ?
”Maalaistalossa kun elettiin, niin aikaisin sitä piti herätä, eiköhän se ollut kuuden maissa. Kai me pikkulapsina saatiin vähän myöhempään nukkua, mutta sitten vanhempana piti lähteä kouluun tai talon töihin. Ja heinäaikaan piti nousta vieläkin aikaisemmin.”

– Mitäs te aamupalaksi söitte ?
”Kaurapuuroa ja voileipää oli useimmiten aamupalaksi. Kaurapuurossa saattoi olla mukana akanoita ja se ei ollut ollenkaan mukavaa.  Isä oli sairas ja kahvi tai korvike ei ollut hänelle hyväksi ja niinpä juomana oli teetä tai kurria (kuorittua maitoa). Ei sitä kurria sen takia juotu, että se olisi terveellistä, vaan siksi, että kurri oli halvempaa tuotetta kuin maito, eikä sitä kannattanut myydä.”

KOULUSSA

Mannikkalan kansakoulu sijaitsi n. puolentoista kilometrin päässä kotoa. Pekan ja Anna Katrin lapsista muut paitsi Pentti ehtivät ainakin aloittamaan koulunkäyntinsä Mannikkalassa. Talvisin kouluun mentiin hiihtäen kun oikaisu järven yli lyhensi matkaa. Opettajina toimivat pitkään Tuomas Jantunen ja Toini Keinänen. Toini Keinäsen ansiota oli, että Erkki ja Anna-Liisa jatkoivat koulunkäyntiään Viipurissa. Toini oli huomannut, että näillä oli lukupäätä, ja suositteli vanhemmille lasten oppikouluun menoa. Siihen aikaan koulun jatkaminen kansakoulun jälkeen ei suinkaan ollut itsestään selvyys, monet pitivät sitä jonnin joutavana hommana, joka esti lapsia osallistumasta talon töihin ja laiskisti nämä.

Talin koulussa ei ollut järjestettyä ruokailua. Äiti pakkasi aamulla reppuihin eväät, yleensä
maitopullon ja voileipiä. Viipurin kouluissa oli yleensä jonkinlainen järjestetty ruokailu.

Anna-Liisalla mieleen jäänyttä: ”Minä häpesin huonoa lauluääntäni, enkä suostunut laulamaan. Jäin siitä jälki-istuntoon ja pojat nauroivat. Leteistäni ne pojat välillä vetelivät. Toini Keinänen oli oikein mukava opettaja. Tuomas Jantunen oli tiukan näköinen, joten sitä minä hieman pelkäsinkin.”

TALO

Talo oli kookas, mutta olipa siellä paljon asukkaitakin, parhaimmillaan pitkälti toistakymmentä. Sisään tultiin kuistin kautta tupaan, joka jatkui saliin ja keittiöön. Keittiön lisäksi alakerrassa oli lasiveranta ja neljä kamaria. Yhdessä kamarissa asuivat isä ja äiti ja yhdessä vaija ja vanha mummo. Tuvasta johti yläkertaan portaat ja yläkerrassa oli kolme kamaria, avointa tilaa ja sahapurupohjaisia säilytyskomeroita. Yksi yläkerran kamareista oli lämmin kamari, jossa asusteli renkipoika Albin Kemppi. Kaksi muuta kamaria olivat ”kesäkamareita”. Useina kesinä alakerrasta oli vuokrattu tilat Bruunin neideille.

Tuvassa oli leivinuuni, salissa kakluuni ja kamareissa uunit. Talvisin talon lämpimänä pidossa oli oma työnsä kun lähes kymmenen tulisijaa lämmitettiin. Taloon saatiin sähköt vuoden 1936 lopulla.

MISTÄ ELANTO SAATIIN

Entisaikojen maatiloilla ei erikoistuttu johonkin tiettyyn asiaan, vaan elanto hankittiin monesta eri työstä ja lähteestä.

”Äiti meni aamulla ensimmäiseksi navettaan lehmät lypsämään. Minutkin opetettiin jo pienenä lypsämään ja välillä tuurasin äitiä kun hän oli kipeänä. Kummitätini kerran sanoikin, että ”voi kun pistätte pienen lapsen lypsämään kun ei sitä lehmän takaa edes erota.”Maito säilytettiin sellaisessa jääkuutiovedessa. Jäät säilyivät sahajauhoissa jäisinä kesän yli. Suurin osa maidosta vietiin sitten meijeriin. Loput separoitiin ja siitä saatiin sitten kermaa ja kurria. Kermasta kirnuttiin voita.” Alkuun maidot vietiin Tali asemalle, josta ne kuljetettiin Viipurin meijeriin. Vuonna 1934 Taliin perustettiin oma maidonmyyntiosuuskunta, johon talilaiset tilat maitotonkkansa toimittivat.

Viljoista viljeltiin yleisimpiä suomalaisia lajikkeita eli ruista, ohraa, vehnää ja kauraa. Peltotöihin oli apuna hevosella vedettäviä koneita: Maan möyhentämiseen äes, kylvöön oma koneensa ja viljanleikkuuseen niittokone. Viljat puitiin riihessä, aluksi riuskoilla ja 1930-luvun loppupuolella puimakoneella. Viljat vietiin myllyyn jauhettavaksi. Suurin osa viljasta myytiin ja loput jätettiin omiin tarpeisiin.

Puutarhassa peruna vei isoimman pinta-alan. Taliin oli valmistunut vuonna 1929 Suomen ensimmäinen perunajauhotehdas. Tämä johti lähitilojen perunanviljelyn laajentamiseen. Suikkarien tilaltakin vietiin syksyisin kaikki ylimääräinen peruna Talin omaan perunajauhotehtaaseen. Puutarhassa kasvatettiin myös kurkkua, porkkanaa, punajuurta ja sokerijuurikasta. ”Rikkaruohojen kitkentä puutarhassa oli selälle käyvää työtä ja jatkuvat selkäkivut ovat varmaan osittain sitä perua.”

30 hehtaarin metsästä riitti hyvin puuta myytäväksi. Metsätyöt olivat luontevaa talvityötä kun muita töitä ei talvella liiemmin ollut ja maan ollessa roudassa metsässä pääsi liikkumaan hevosen ja reen kanssa. Puut kaadettiin, karsittiin ja sahattiin tukeiksi metsässä ja vietiin hevosella Talin asemalle, josta ne edelleen vietiin paperitehtaille.

Lihanmyynnistä saatiin muutaman kerran vuodessa tuloja. ”Isä teurasti. Oli se hurjaa katseltavaa. Veret otettiin talteen.”

Aholan metsät olivat kivikkoisia. Kivi oli laadultaan sellaista, että sen todettiin sopivan rakennus- ja kivetyskiveksi. Kivet hakattiin lekalla tai räjäyttämällä ja vietiin Viipuriin kaduntekoon. Naapurien kanssa voitiin tehdä vaihtokauppaa vaikka siten, että Suikkarin pojat kävivät tyhjentämässä kauppiaiden huusit ja veivät saaliin omalle pellolle lannoitteeksi. Hyöty oli molemminpuolinen.

Melko isona tilana Aholaan oli hankittu naapureita enemmän maatalouskoneita ja –työkaluja, mm. puimakone, kotitarvemylly, pärehöylä ja sirkkeli. Koneilla tehtiin naapureille töitä tai vuokrattiin niitä ja siitä saatiin aina tarpellista lisätienestiä.

Yleensä tuotteet ja tavarat myytiin Viipuriin. Pienemmät tavaraerät vietiin junalla, ja jos oli enemmän kuljetettavaa, lähdettiin hevosella. Anna-Katri kävi Viipurin torilla myymässä kananmunia. Niistä rahoista hän taisi ostaa lapsilaumalleen makusteltavaa, koska vanhemmat sisarukset muistavat Pentin kysymyksen äidin tullessa takaisin: ”Äiti, toit tie mittää, toit tie mittää?”

VAATETUS

”Meidän omalla maalla kasvatettiin pellavaa. Syksyllä se leikattiin.” Monen vaiheen jälkeen (liotus, kuivaus, loukutus ja kehräys) pellava päätyi langaksi, josta se kangaspuilla kudottiin kankaaksi. Sitten vasta päästiin vaatteiden tekoon.

”Takit, housut ja mekot me yleensä teetimme ompelijalla tai sitten niitä ostettiin. Villapuserot ja villasukat tehtiin itse. Vaatekaapin sisältö oli kyllä huomattavasti vaatimattomampi kuin tänä päivänä. Sukkahousuja ei ollut, vaan sukat, jotka sitten kiinnitettiin sukkanauhaliiveihin”

”Ulkotöissä käytettiin saappaita. Talvella koulussa pidettiin sellaisia vähän monomaisia nauhakenkiä. Sitten oli sellaiset hienommat nappaskengät juhlia varten.”

Erkin ensimmäiset housut:
”Pienenä poikana minulla oli ollut vain työhousuja ja polvihousuja. Sain ensimmäiset kunnon housut kun lähdin Viipuriin kouluun. Ne teetettiin oikein räätäli Jarvalla sinertävästä seriotti-kankaasta (lampaanvillasta tehtyä kangasta, jota käytettiin miesten pukujen raaka-aineena). Kerran koulusta kotiin palatessa hyppäsin junasta vasta Repolan pysäkin jälkeen ylikäytävän kohdalla, kun siitä oli lyhempi matka kotiin. Junalla oli jo aika lailla vauhtia. Niin siinä kävi, että kompastuin polvilleni ja molemmat lahkeet meni polvesta puhki. Kotona odotti kova puhuttelu.  Siihen sitten ommeltiin neliönmuotoiset paikat.”

”Pyykit pestiin isossa muuripadassa. Ei meillä varsinaista pyykinpesupäivää ollut, vaan pyykki pestiin sitten, kun sitä oli tarpeeksi kertynyt. Pyykit kuivattiin narulla, kesällä myös nurmikolla.”

MILLÄ MAHA TÄYTETTIIN

”Päivisin syötiin usein perunaa ja läskisoosia eli hienommin sianlihakastiketta. Toinen perusruoka oli lihasoppa. Leipää oli aina tarjolla, joko ruisleipää tai hiivaleipää. Riisi- tai perunapiirakkaa oli myös ja lanttukukkoa. Lauantaisin äiti leipoi ja silloin tuntui, että jo matkalla tuntui se tuoreen leivän ja kirnuvoin tuoksu. Oheisruoaksi saattoi olla rusinasoppaa tai uunipuuroa. Juomaksi oli joko kurria tai mehua. Sunnuntaisin oli usein karjalanpaistia, joka oli haudutettu uunissa.”

Lounas syötiin puolen päivän aikaan. ”Meillä pojilla ja miehillä oli tapana ottaa nokoset lounaan jälkeen, kesäaikaan pihamaalla.” Iltapäivällä juotiin kahvit ja klo 17 – 18 maissa syötiin iltaruoka, joka sekin oli kunnon tuhti ateria. ”Ruumiillista työtä kun tehtiin, niin kulutus oli sen mukainen.”

”Nälkää ei meidän talossa varsinaisesti nähty, mutta 1930-luvun alun lama-aikoina meilläkin kävi nuoria miehiä kerjäämässä ruokaa kun ei ollut töitä eikä rahaa. Ja silloin oli enemmän liikkeellä niitä reissumiehiä, jotka kiersivät talosta taloon ruokapalkalla.”

VAPAA-AIKA

Lapsina leikittiin sen ajan suosittuja lasten leikkejä: hippasta, kuningaspalloa, piilosilla oloa, narulla hyppelyä ja kittilää ( ruutuhyppelyä ). ”Usein leikittiin naapurien lasten kanssa yhdessä, vuorotellen käytiin naapureissa. Parhaiden ystävien vihkoihin kirjoitimme muistovärssyjä, vaikkapa ”Enkeli lentää liihottaa, ja onnea sulle toivottaa”. Heinäladossa hyppeleminen oli mukavaa. Kerran erehdyin hyppäämään heinäseipään päälle ja silloin tuli siihen leikkiin tauko.”

Suikkarien vanhemmat olivat hyvin uskonnollistä väkeä ja se näkyi vapaa-ajon vietossa ja siinä mikä oli sallittua ja mikä ei. ”Meillä oli kyllä radio, taisi olla 1937 kun se hommatiin, mutta siitä kuunneltiin vain aamuhartaus, jumalanpalvelus ja uutiset. Riikosille oli radio tullut aiemin ja siellä kävimme sitä ihmettelemässä. Kortinpeluu ja tanssiminen oli suurta syntiä. Ei tullut kuuloonkaan, että olisi lähdetty Viipuriin tanssiaisiin tai muuhunkaan vapaa-ajan viettoon. Joskus välirauhan aikaan kävimme salaa tansseissa.”

Polkupyöriä talossa oli pari kappaletta. Pyörät olivat isoja miesten pyöriä, koska sekä Erkillä että Anna-Liisalla on jäänyt mieleen, että niitä piti polkea sivusta kun jalat eivät yltäneet rungon päältä polkimille.

”Sunnuntaisin pukeuduttiin vähän parempiin vaatteisiin. Kirkossa käytiin usein, mutta ei ihan joka viikonloppu. Kun ei käyty kirkossa, niin sitten veisattiin virsiä kotona. Lapset kävivät pyhäkoulua. Se vuorotteli kylän eri taloissa.”

”Talvella me hiihdimme usein ja Eerikäisen sorakuopalla laskettiin mäkeä. Kerran minä kaaduin ja pää osui kiveen ja pökerryin vähäksi aikaa. Kesällä juostiin pihalla kilpaa. Vaijalla, jolla oli paha reumatismi, oli tapana sanoa ”Sitte ens kesänä ku mie paranen, juostaan kilpaa.”

Kiireimpien aikojen ulkopuolella myös vanhemmille jäi vapaa-aikaa. Pekka Suikkari oli innokas hevosurheilumies ja osallistui Repolan-järven jäällä pidettyihin ravikilpailuihin. Verna -tamma astutettiin sen ajan huippuravureihin kuuluneisiin ori Eri-Aaronilla.

JUHLAPYHIÄ JA TAPOJA

”Joulupukki kävi meillä aattoiltana niinkuin lapsiperheissä nykyäänkin. Isällä sattui aina silloin olemaan asiaa talliin. Useimmat joululahjat olivat vaatteita, saattoi olla karkkiakin. Kovia paketteja ei pukin kontista juurikaan löytynyt. Joulukirkossa me kävimme reellä. Aivan kaikki eivät mahtuneet kyytiin. Nuoremmat lapset olivat aikuisten jaloissa.”

Rotinat kuuluivat karjalaisiin perinteisiin. Naapurit veivät vastasyntyneen taloon erilaisia leivonnaisia, yleisimmin rotinarinkelin. ”Mekin paistoimme hyville naapureille melkein niin ison rinkelipullan kuin uuniin mahtui. Sen sisusta täytettiin vielä piparkakuilla.”

”Palmusunnuntaina me tytöt kävimme virpomassa. Palkan sai käydä hakemassa vasta Pääsiäisenä. Pääsiäisenä isä rakensi kujalle keinun.”

SOTA TULEE

1930-luvun lopussa eletään taloudellisesti hyviä aikoja, niin Suomessa kuin Suikkareillakin
Viipurin maalaiskunnan Talin-Repolan kylässä. Töitä on tarjolla, tienestit ovat hyviä ja leivän päälle riittää muutakin kuin voita. Maailmalta alkaa kuitenkin kuulua huolestuttavia uutisia. Saksassa Adolf Hitler herättää pelkoa puheillaan ja teoillaan. Enemmän huolta varsinkin Karjalassa herättää kuitenkin itänaapuri Neuvostoliiton toimet. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsee tosin hyökkäämättömyyssopimus, mutta onhan noita sopimuksia ennenkin rikottu. Neuvostoliitto alkaa vaatia itselleen Suomesta alueita oman etupiirinsä turvaamiseksi. Suomen korkeinta valtiojohtoa käy tiuhaan Moskovassa neuvotteluissa, jotka virallisesti kulkevat nimella ” konkreettiset poliittiset kysymykset”.

Taliin oli vuonna 1918 kansalaissodan jälkeen perustettu suojeluskunta. Suojeluskunnan toimintaan kuuluivat taistelu- ja ampumaharjoitukset sekä urheilukilpailut monissa eri lajeissa. Suojeluskuntaan kuului poikajaosto, jonka vahvuus oli 1930-luvun lopulla yli 100 poikaa. Maanpuolustushenki oli korkealla ja suojeluskunnalla oli virallinen asema armeijan täydentäjänä ja yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjänä. Erkki liittyi suojeluskunnan poikajaostoon vuonna 1937.

Noin vuosi suojeluskunnan perustamisen jälkeen Taliin perustettiin Lotta Svärdin paikallisjaosto. Lottien koulutus tähtäsi toimintaan mahdollisissa kriisitilanteissa ja siihen kuuluivat lääkintä-, muonitus-, varuste-, keräys- ja viestitoimintaa. Vuonna 1936 perustettiin tyttöjaosto Pikkulotat. Anna-Liisa olisi halunnut liittyä Pikkulottiin, mutta vanhemmat eivät antaneet lupaa. Pitivät sitä kai sopimattomana tai eivät halunneet päästää tyttöä pois kotihommista.

Lokakuussa 1939 Neuvostoliiton vaatimukset tiukentuivat. Suomi ei katsonut voivansa suostua niihin. Suomi kutsui reservin sotilaat 10.10.1939 ylimääräisiin kertausharjoituksiin (YH),  mikä käytännössä merkitsi liikekannallepanoa. ”Kun lähes kaikki asekelpoiset miehet joutuivat kertausharjoituksiin, ”ylennettiin” meidät 15-16 –vuotiaat pojat suojeluskuntasotilaiksi. Meille annettiin kivääri ja patruunoita ja lähetettiin Talin siltoja vartioimaan. Kun neuvottelut jatkuivat, niin sitä kuviteltiin, että sota ei alkaisikaan, ja meidät passitettiin takaisin koulun penkille.”

Marraskuussa neuvottelut katkesivat tuloksettomina. Neuvostoliitto lavasti Mainilan laukaukset, irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen ja aloitti hyökkäyksen Suomeen 30.11.1939. Talvisota oli alkanut. ”Minä olin koulussa kun pommitukset alkoivat. Meidät lähetettiin koulun lähellä oleviin vallihautoihin suojaan. Pommitusten päätyttyä meille kerrottiin, että sota on syttynyt. Koulu Viipurissa päättyi siihen ja minä siirryin jatkamaan siltavartiointia.”

Sodan syttyminen merkitsi sitä, että siviiliväestö jouduttiin evakuoimaan, kuka minnekin. Niin Suikkaritkin joutuivat raskain mielin jättämään kotitalonsa. Mukaan otettiin, mikä vain ehdittiin ottamaan ja saatiin kulkemaan. Matka johti tutulle Talin rautatieasemalle ja sieltä kohti tuntematonta päämäärää. Kotieläimet lastattiin karjavaunuihin. Suikkareiden matka päätyi Keuruulle.

Suomen hallitus hyväksyi Neuvostoliiton vaatimat ehdot ja välirauha astui voimaan 13.3.1940. Erkin ja ikätovereiden viimeisiä talvisodan tehtäviä oli siirtää mahdollisimman paljon viljaa luovutettavalta alueelta rajan länsipuolelle kotimaan tarpeiksi.

 

LÄHDEAINEISTO

Haastattelut

  •  Anna-Liisa Kahila 28.10.2009
  •  Erkki Suikkari ja Anna-Liisa Kahila 10.1.2010, 13.3.2010

Painetut lähteet

  •  Tali – muistorikas kotikylämme. Toim Veikko Keltanen. 1992
  •  Entistä Viipurin maalaiskuntaa sanoin ja kuvin / toim. Vilho Ellonen, Juho Laine, J. O. Rauhala. 1947
  •  Juuret Karjalassa, Karjalan liitto ry. 1999

Muu lähdeaineisto

  •  Erkki Suikkarin omat muistelmat