ENTISESTÄ KOTIKIRKOSTA:

Ensimmäisellä pitäjäseuran kotisetumatkalla näky oli tyrmistyttävä.  Kellotapulin puoleinen pääty huterosti pystyssä, seinät rauniokasana. Ruosteiset rautakaaret törröttivät kuin ison eläimen kylkiluut. Kirkkopiha sankarihautoineen kaikenlaisen rojun, kasvillisuuden ja rakennelmien valtaama. Tosiaan hävityksen kauhistus. Sitä kaikkea katsellessa, ajatukset aivan varkain palasivat lapsuuteen, siihen kun alan muistamaan sinut kotikirkko. Sieluni silmin ja korvin kuulen kuinka jossain hiljaisena soi Jouluyö, juhlayö, aina voimistuen lähemmäksi tullen. Pääsin isän kanssa joulukirkkoon, hevoskyydillä. Kirkkopihasta isä kantoi vahvoin käsivarsin yli lumisen pihan kirkon portailla. Siitä käsikkäin ylös lehterille, jännityksestä pieni sydän pompotti. Kuinka iso ja arvokas rakennus oletkaan. Jouluvalaistuksessa. Paksut pilarit, joissa kynttelikkö, ehkä vahakynttilät, jotka valuttivat steariinia. Muistan, kaikki oli niin jännää ja ihmeellistä lapsen mielessä.

*****
Vuodesta 1710 olet kokenut arvokkaimman ajanjakson koko Viipurin seurakunnan kirkkona. Silloin on sinua kunnostettu ja korjattu varoja säästelemättä. Oletpa ollut tuomiokirkkona vuoteen 1799 asti. Sinä monet tulipalot ja tuhot nähnyt pyhäkkö, korjattu ja kunnostettu. Olet vuodesta 1893 yksin ollut Viipurin maaseurakunnan kirkkona, seurakuntalaisten suuresti arvostama. 10. päivä helmikuuta 1940 pudotti vihollinen palopommin kirkkosaliin tuhoten kirkon sisältä ja kattorakenteet. Kaupungilta kantautuu reipasta marssia Sillanpään marssilaulun tahdittamana. Se sehän on harmaa-asuinen Suomen armeija, joka on lokakuun alussa kutsuttu YH-kertaus-harjoituksiin. Joka marraskuun 30. päivänä 1939 muuttuu totiseksi puolustustaisteluksi, suurta vihollista Neuvostoliittoa vastaan sen hyökätessä pienen Suomen kimppuun aina siviilialueita myöten. Niin sinä meidän pitäjäläisten kirkko, kuin me asukkaatkin saimme nähdä nykyaikaisen sodan ja sen tuomat tuhot, jotka olivat valtavat Viipurissa. Nyt oli harmaa-asuisten vuoro taistella ja osa kaatui vihollisen toimesta. Monet nuoret miehet, jotka saivat siunauksen sinun holviesi alla, ovat ikuisen levon saaneet kirkkomaassasi. Vuosien 1939–1940 ja 1941–1944, heitä on 206 vainajaa odottamassa ylösnousemusta. Sinä kirkko olet sataprosenttinen sotainvalidi, et kuollut etkä kaatunut. Olet aina meidän Viipurin pitäjäläisten oma kotikirkko. Siunatut ovat kädet, jotka sinut jälleen rakentavat, kohottavat kattosi kohti taivasta ja ristin ylösnousseen merkiksi. Käymme sinua tervehtimässä niin kauan kuin liikumme täällä jossain.

******

Vuosi 1481, se oli sinun syntymävuotesi kirkko, jonka mustamunkkiveljeskunta sai kodikseen ja myös kirkokseen. Sotajoukot idästä, vuoroin lännestä tekivät tuhoaan, vielä silloin piskuisessa Wiipurissa. Kulkutaudit, rutot, halla ja nälkä aiheuttivat kolkuttajia ovillesi. Olihan luostari pyhä paikka ja avun antaja. Ajatuksissa voi nähdä, kuinka munkkiveljet paljain jaloin kiiruhtavat ympäristössä elantoa kokoamassa talven varalle ja sairaita hoivaamassa. Työsarkaa piisasi. Sielun silmin voi nähdä kuinka munkkiveljet ahkeroivat. Taisi olla pieni tuulenväre merellä, Suomen selällä, kuin joku hymni soisi hiljaisena, lähestyessään voimistuen. Nyt sen voi selvästi kuulla. Nehän ovat munkkiveljeskunta, kukin tahollaan kokoontuneet, laulaen luostarin puutarhassa. Täällä me tapaamme luostarin puutarhassa, aika mennyt ja nykyinen. Jossain lintu visertää säestyksen loppukaneetiksi. Paljon vartijana olet sinä ollut pyhäkkömme.

Teksti: Kirsti Vainikka 2005. Tämä on lyhennelmä tekstistä, joka on julkaistu Viipurin pitäjäläisessä 1/2006

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

kuva: Eero Kunttu