 |
Viipurin pitäjäseura ry | Paluu etusivulle | ||
Kirjoituksia
Vielä kerran
|
Kotikylämatka 2005 Viipurin pitäjän pohjoiset kylät –kauniit ja katoamaan tuomitut?Viipurin pitäjäseuran tämänvuotisella kesämatkalla kävimme joukolla katsastamassa maalaiskunnan pohjoisia kyliä. Tutuiksi tulivat Tali, Ihantala, Portinhoikka, Kilpeenjoki, Pihkala, Kaipola, Kavantsaari… ja useat pienemmätkin paikat matkan varrella. Kotiseutumatka pohjoispuolisiin kyliin tehtiin kesäkuun lopulla, 28. – 30.06.2005. Viipurin pitäjäseuran lähivuosien toimintasuunnitelmaan kuuluu tutustuminen alueen kyliin sekä kyläesittelyin eri tilaisuuksien yhteydessä että jokakesäisin kotiseutumatkoin. Kesämatkoilla pyritään vierailemaan samalla kertaa useassa saman suunnan kylässä - ei vain siinä omassa, usein jo tutuksi uudelleen tulleessa kotikylässä. Näin nuoretkin sukupolvet saavat paremman kokonaisnäkemyksen esi-isiensä asuintienoista ja Karjalan maaseudusta yleensäkin. Lisäksi on myös seuratoiminnan jatkuvuuden kannalta kaikille olennaisen tärkeää saada pitäjäläisistä uusia ystäviä ja verestää vanhoja naapuruussuhteita. Meistä seuran hallituksen jäsenistä myös on mukavaa tutustua mahdollisimman moneen seuramme jäseneen ja samalla kuulla toivomuksia ja ehkäpä vähän moitteitakin toiminnastamme. Mutta nyt takaisin matkalle! Ensimmäinen päivä: Taliin ja Portinhoikkaan- ja kuinka tarmokkaasti Teuvo keräileekään nukkuvat joukot bussiinsa ja luotsaa porukan onnellisesti Viipuriin; ja kuinka innokkaasti taas lähdemmekään Taliin ja Portinhoikkaan. Ja miten päivän lopuksi nautimmekaan Hotelli Druzhban herkuista ja yhteisistä iltahetkistä! Jo aamuvarhain lähtivät kesämatkamme kantavat joukot - tai paremminkin teuvot - Teuvo Kuparinen ja Teuvo Moisio, nykyiset naapurit Lahdesta, luotsaamaan matkalaisia kohti itärajaa ja Viipuria. Keräilyerät poimittiin Vihdistä ja pääjoukot Kiasman edestä, kaikki vielä haukotellen mutta muuten innokkaina lähtemään. Matka Viipuriin taittui vikkelästi, rajamuodollisuudet jäivätkin muodollisuuksiksi, joten pääsimme lähtemään hyvissä ajoin kohti pohjoisia kyliä. Talin virran partaalla ihastelimme kosken kuohuja auringonpaisteessa ja ensimmäisiä kuohuja laseissakin. Talissa matkaamme opasti ansiokkaasti seuran varapuheenjohtaja Raimo Matikainen. Raimo muisteli lapsuuttaan virran partaalla ja miten ei saanut jokea eikä rautatietäkään ylittää! Ja me Auliksen kanssa ihmettelimme kuinka merenrantaniittyjen ilopilkku, violettikeltainen lehtomaitikka eli lempinimeltään ”svenska soldaten”, on tänne sisämaahan eksynyt! Talista matkamme vei pitkin mutaista mutta suoraa tietä Portinhoikkaan, jossa kotikyläänsä esitteli Teuvo Kuparinen. Kuulimme houkuttelevia tarinoita Kuparisen mamman kymmenistä eri piirakkaresepteistä, papan urotöistä ja Teuvon lempinaapurintädistä, kylän kätilöstä. Käväisimme kääntymässä Saarelan kartanon portin pielessä ja vaikuttavan komeassa Konkkalan kartanossa, jossa aiemman parantolan työtä jatkaa nykyisin mentaalihoitolaitos; emme siis pyrkineet lähemmin tutustumaan. Toinen päivä: Ihantalaan, Kilpeenjoelle ja Pihkalaan- ja kuinka Tapio muisteli lapsuutensa limonaditehdasta Ylivedellä ja Teuvo kertoi Vakkilan ”maitomuijasta”! Tapasimme kirjavan kissanpennun ja pidimme sadetta. Ja miten hyvältä kahvi maistuikaan Ihantalan kivien kupeella; ja kuinka me ihastelimmekaan kauniita Pihkalanjärven maisemia. Ja miten illalla valssattiin varpaat helliksi Pyöreässä tornissa! Reippaina heti aamupalan jälkeen lähdimme pitkin vanhaa Imatran maantietä kohti Ylivettä uudelleen, ensimmäisenä tutustumiskohteenamme Yliveden koulun tienoo. Koulutontilla kuuntelimme jo aikojen kultaamia muistoja ja kertomuksia kouluajoilta. Täällä Kuparisen Teuvo esitteli myös suurennettuja vanhoja valokuvia kohteesta, mikä mukava ja havainnollinen tapa toistui sitten joka kylässä tai bussimatkan viihteeksi, Annelin toimiessa iloisena esittelijätyttönä! Linja-autossa oli myös tunnelmaa: pitäjäseuran huippulaulajista esiintyi nyt Tapio Putkonen ja viihdytti meitä myös kertomuksillaan lapsuutensa Yliveden limonaditehtaasta ja limpparin mausta. Olihan tuo jokapojan unelmaa: isällä limutehdas! Sateenharmaassa säässä kävimme sitten kunnioittamassa Ihantalan seurakunnan sankarivainajia ja kuulimme koskettavan tarinan kirkon viimeisestä ja yllättävästä rippikoululaisten – molempien Teuvojen ja Kempin kaksosten - ehtoollisellepääsystä sodan tykkien jo jylistessä Viipurin suunnalla. Seuraavaksi tutustuimme varsinaisiin Ihantalan taistelukenttiin, kuuntelimme asiantuntevia selostuksia sotatoimien kulusta ja eläydyimme sodan kauhuihin. Hautausmaan taustametsikössä meille esiteltiin myös urhean kenraali Vihman kaatumisen muistopaikka. Rankkaa sotamuistojen varjostamaa kävelyä piristi kuitenkin Annelin ja Teuvon tarjoamat makoisat pullakahvit! Matkamme jatkui iloisemmissa merkeissä pohjoiseen Kilpeenjoelle. Matkalla meille kerrottiin Kilpeenjoen kuuluista hoveista ja vilkkaasta elämästä. Joenvarrelta löytyi vielä kuulu Sakeus Narisen kauppakin paikallaan, tosin melko venäläisessä kunnossa sekin. Sakeuksen pojantyttären Päivin johdolla tutustuttiin paikkoihin, ja ikuistettiin pitäjäseuran hallituskin sillanpielessä hymyilemässä. Mahtoipa seutu olla melko tuttu Auliksellekin, Sakeuksen vävypojalle. Pohjoista tietä etenimme seuraavaksi Pihkalaan eli Poronylään, joksi sitä myös muinaisen vallanpitäjän Borgin mukaan kutsutaan. Teuvo Moisio oli täälläkin, kuten myös Kilpeenjoella, matkaoppaamme ja kertoi runsaasti mielenkiintoisia tietoja kylistä. Kauniilla, kuivattuun Pihkalanjärveen viettävällä rinteellä sijaitseva kylä oli vielä osittain säilynyt. Ihailimme pienessä sateessa Moisioiden, Ikävalkojen ja Kemppien vanhoja reheviä pihapiirejä. Kierrettyämme vielä hieman pohjoisemmaksi käännyimme itään, ja koukkasimme hiukan naapuripitäjän Antreankin puolelle Oravalaan palatessamme jälleen Viipuriin. Ja ilta sujuikin iloisissa merkeissä yhteisellä illallisella muistorikkaassa Pyöreässä Tornissa! Ja uusia muistojakin varmaan syntyi, sen verran hauskaa oli tanssilattialla paikallisen orkesterin soitellessa meille suomalaisia ikivihreitä – ja kylläpä pitäjäseuran herroista löytyikin napakoita tanssittajia! Kolmas päivä: Kaipolaan ja Kavantsaarelle- ja kuinka Helgelle järjestettiin yllätysjuhlat Kaipolassa; kuinka löysimme nyky-Kannaksen siisteimmän maalaiskahvilan; ja miten Kavantsaaren asemalla elimme uudelleen evakkojunan lähtöhetket Kaarinan mukana; ja kuinka Mattia taas odotettiinkaan torin reunalla! Viimeisenä matkapäivänämme suunnistimme suoraan Kaipolaan, pitäjän koilliseen kulmaan. Matkaoppaanamme oli tänään Maire Kaiponen, joka oli antaumuksella kerännyt meille tietoa ja muisteluksia Kaipolasta sivukylineen. Poikkesimme päätieltä Kaipolan koululle ja useiden matkalaisten, Putkosten ja Kaiposten, kotitienoille. Täälläpä sitten sukulaiset järjestivät yllätysjuhlat Helge Putkoselle, joka oli nyt ensi kertaa käymässä kotikonnuillaan ja vielä 76-vuotissyntymäpäivänään! Tätä oli syytäkin juhlia, joten kuohuviinimaljoin ja lauluin onnittelimme ilahtunutta päivänsankaria. Kaipolan joen todella kaunista laaksoa ihailimme joukolla, tosin joku hyttysiä pelkäävä jäi autoon ja ilman maisemia. Vierailimme myös Kavantsaarella ja erityisesti sen asemalla, joka on säilynyt harvinaisen hyvin sotaa edeltävässä tilassaan, jopa odotushuone penkkeineen ja pönttöuuneineen oli aito. Täällä Kavantsaaren asemalla tapahtui eräs matkamme kohokohdista, kun Kaarina Putkonen muisteli elävästi evakkoon lähtöään tältä samalta asemalta 12.12.1939 ja matkantekoaan junissa kohti Jyväskylää. Kertomus oli harvinaisen elävä ja liikuttava, kuuntelimme sitä hiirenhiljaa ja ihmetellen muistiasi Kaarina! Tutustuimme pikaisesti myös vanhaan Kavantsaaren aateliskartanoon ja sen maineikkaaseen historiaan Thesleffeineen ja Mannerheimeineen. Nykykylä oli nopeasti ihailtu, mutta löysimme kyllä harvinaisen siistin ja mukavan kahvilan sekä kyläkaupan, joista hankimme kahvia, jäätelöä ja muita virvokkeita matkalle. Vauhdikkaan kiertomatkamme päätteeksi palasimme vanhaan Viipuriin ja hajaannuimme kuka toriostoksille, kuka lounaalle tai kaupunkikävelylle. Viimeiseksi viralliseksi ohjelmanumeroksi teimme vielä kunniakäynnin Viipurin pitäjän sankarihautausmaalle. Mutta lopuksi taas tapahtui se mikä aina ennenkin: koko porukka istuu autossa ja odottaa mattimyöhäistä – tällä kertaa kyllä mattikemppiä, sillä Matti oli jälleen vienyt ison paketin tuliaisia viipurilaisystävilleen. Matkamme jatkui kuitenkin iloisesti, sillä kotimatkan aluksi käväisimme Monreposin porteilla ja pidimme taas pienen juhlahetken Helgen kunniaksi, nyt hän vuorostaan halusi meitä muistaa. Samalla kertaa pitäjäseuran hallitus jakoi hiukan pyyhkeitä matkavastuullisille, ja kiitteli hyvin tehdystä työstä. Ja bussissa toteutettiin hyvä idea eli kaikki esittäytyivät toisilleen. Huomasimmekin, että matkaan lähtiessä oli jokaisella mukanaan muutama tosiystävä, joukko tuttavia ja sitten ihan vieraitakin – mutta poislähtiessä voitiin jo halata kaikkia! Ja yhdessä totesimme, että juuri pitäjäseuroissa on karjalainen tulevaisuus.
Liisa Munsterhjelm
Viipurin maalaiset Aikaa on kulunut, kun me tai vanhempamme jouduimme ilman omaa tahtoamme poistumaan vuosisataisilta asuin- ja kotiseuduiltamme. Paljon on maailmassa tapahtunut asioita, joihin meillä ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa. Historiaa ja muistoja voimme kuitenkin mielessämme miettiä ja muistella menneitä aikoja. Kun maailma muuttui sodan vaikutuksesta, emme karjalaisina jääneet toimettomiksi vaan ryhdyimme niin sanotusti tuumasta toimeen ja tuloksena syntyi Viipurin pitäjäseura ry. Seura on toiminut yli viisikymmentä (50) vuotta, josta voimme kiittää entisten pitäjäläisten aktiivisuutta. Tässä lienee turha luetella kaikkia toiminnassa aktiivisesti olleiden nimiä vaan todeta ettei ilman heidän panostaan seura olisi vireä ja elinvoimainen tänäkin päivänä. Kehitys on maailmassa kulkenut eteenpäin, niin myös seuramme kohdalla. Seuramme Internet-sivut ovat ottaneet ensiaskelia syksystä 2005 alkaen. Ja nyt sinulla on kädessäsi Viipurin pitäjäseuran oma lehti numero yksi. Lehden eräänä tarkoituksena on tiedottamisen tehostaminen jäsenistön suuntaan. Perinteen säilyttäminen on ollut myös hallituksen eräs erittäin tärkeä lähtökohta seuraa kehitettäessä. Toinen vielä tärkeämpi seikka on saada nuoret ikäpolvet mukaan toimintaan. Tämä onkin meille suurin haaste seuran päättäjien keskuudessa tänä päivänä. Tämä haaste koskee myös koko jäsenistöä.
Viipurin
pitäjäseuran 50-vuotisjulkaisussa on arvokasta tietoa seurasta, sen
historiasta ja sen toiminnasta. Tätä omaa jäsenlehteä tulemme kehittämään ja
toimittamaan jatkossakin. Toivomme saavamme jäseniltä palautetta tästä
lehdestä. Puheenjohtajan toivomus olisi Teille jäsenet “osallistukaa ja
vaikuttakaa”. PS. Edellistä kirjoitusta miettiessäni tuli esille pieni runonpätkä, jonka luin pitäjäseuran joulujuhlassa marraskuussa 2005. Lienee kuitenkin sallittua muistuttaa tästä tekstitä, kun Ystävänpäivästäkään ei ole kovin pitkä aika. Ajattelemisen aihetta Te isot ihmiset
ymmärtäkäähän Voi äiti huutaa ja ymmärtää väärin Voi ystävä pettää ja
huutaa pomo Voi koettakaa ottaa lapsenne lukuun Ei murheet ole vain
isojen alaa Jos paha on päivä sulla tai mulla
Kotikirkko Viipurissa Vuosikymmenten saatossa oli rautaesirippu rapistunut Kannaksella vähin erin. Suomalaiset saivat luvan matkustaa Viipuriin ja lähikyliin; vaikkakin suuren valvonnan alaisena. Siitä lähtivät liikkeelle niin sanotut kotiseutu-matkat. Saavuttuamme Viipuriin teimme pikaisen katsastuksen kotikyläämme Karpelan-Autioon. Seuraavaksi nousimme torilta Mustanveljestenkatua ylös kotikirkkoa tervehtimään. Näky oli tyrmistyttävä: kellotapulin puoleinen pääty huterosti pystyssä, seinät rauniokasana. Ruosteiset rautakaaret törröttivät kuin ison eläimen kylkiluut. Kirkkopiha sankarihautoineen kaikenlaisen rojun, kasvillisuuden ja rakennelmien valtaama. Tosiaan hävityksen kauhistus. Sitä kaikkea katsellessa, ajatukset aivan varkain palasivat lapsuuteen, siihen kun alan muistamaan sinut kotikirkko. Sieluni silmin ja korvin kuulen kuinka jossain hiljaisena soi Jouluyö, juhlayö, aina voimistuen lähemmäksi tullen. Pääsin isän kanssa joulukirkkoon, hevoskyydillä. Kirkkopihasta isä kantoi vahvoin käsivarsin yli lumisen pihan kirkon portailla. Siitä käsikkäin ylös lehterille, jännityksestä pieni sydän pompotti. Kuinka iso ja arvokas oletkaan. Jouluvalaistuksessa. Paksut pilarit, joissa kynttelikkö, ehkä vahakynttilät, jotka valuttivat steariinia. Kaikki oli niin jännää ja ihmeellistä lapsen mielessä. Päivä oli valjennut kotimatkalla. Koulu oli pukeutunut valkeaan lumiasuun, reen jalakset “kitisi” pakkaslumessa kulkusen kilistessä, lumitähdet kimaltelivat puiden oksissa. Oi kuinka paljon olikaan kertomista kotona. Siitä alkoivat jokavuotiset joulukirkko-matkat (hevospelillä, kuten silloin sanottiin). Sittemmin tulivat kulkuneuvoiksi linja-autot, joita sai tilata, jotta kylän väellä oli mahdollisuus tulla mukaan, myös niillä joilla ei ollut hevosta. Muina vuodenaikoina oli kaste- ja konfirmaatiotilaisuuksia. Lukemattomat olivat pienokaiset, jotka ovat sinun suojassasi saaneet nimen, siunauksen ja seurakunnan jäsenyyden. Vihkiparit astelivat alttarin eteen, morsiamet valkeat hunnut kuin unelmat ihanasti kokonaisuutta täydentäen. Nuoret parit elämä toiveita täynnä, tulevaisuus edessä. Mitä se tuokaan tulessaan? Näin meni nopeasti, aika riensi. Kunnes tuli vuosi 1939. Kevät oli kaunis. luonto pukeutunut uuden uutukaiseen vihreään asuun. Sinun kirkkopihasi vanhat tammet ja lehmukset ojentelivat oksiaan vihreydellään. Vaahterat vielä peilasivat keltaisella kukinnollaan. Kaikki pienemmät puut ja pensaat olivat yhtyneet samoin koristautumaan kevään kunniaksi. Kuulen korvissani suvivirren veisuun vaimeana, hillityn hienosti, Kirkko on täyttynyt juhlakansasta pitäjän eri kylistä. Onhan rippipyhä. Siihen saapuvat rippilapset valkoisiin ja mustiin pukeutuneina, hiljaa kuiskaillen viimeisiä ohjeita. Elämä edessä, toiveita, suunnitelmia täynnä kukin tykönänsä. He ovat kuin juuri saapunut pääskysparvi, kevään airuena. Konfirmaatiotilaisuus voi alkaa. Nämä kevään konfirmaatioperhejuhlat, iloisessa mielessä oli viimeiset, jotka rauhan aikana vietettiin eheässä pyhäkössä, ei kukaan voinut aavistaa kuinka lähellä oli tuhon aika. Ajan ratas kelaa taaksepäin, kirjojen kertomaan rakennusvaiheeseen. Vuosi 1481, se oli sinun syntymävuotesi kirkko, jonka mustamunkkiveljeskunta sai kodikseen ja myös kirkokseen. Sotajoukot idästä, vuoroin lännestä tekivät tuhoaan, vielä silloin piskuisessa Wiipurissa. Kulkutaudit, rutot, halla ja nälkä aiheuttivat kolkuttajia ovillesi. Olihan luostari pyhä paikka ja avun antaja. Ajatuksissa voi nähdä, kuinka munkkiveljet paljain jaloin kiiruhtavat ympäristössä elantoa kokoamassa talven varalle ja sairaita hoivaamassa. Työsarkaa piisasi. Sielun silmin voi nähdä kuinka munkkiveljet ahkeroivat. Taisi olla pieni tuulenväre merellä, Suomen selällä, kuin joku hymni soisi hiljaisena, lähestyessään voimistuen. Nyt sen voi selvästi kuulla. Nehän ovat munkkiveljeskunta, kukin tahollaan kokoontuneet, laulaen luostarin puutarhassa. Täällä me tapaamme luostarin puutarhassa, aika mennyt ja nykyinen. Jossain lintu visertää säestyksen loppukaneetiksi. Paljon vartijana olet sinä ollut pyhäkkömme. Kuten vuoden 1500 loppupuolella, muutaman vuosikymmenen viljavarastona. Kirkko on aina kirkko, kuten sinäkin olet pääsyt seurakunnat käyttöön vuonna 1614 suomenkieliselle väestölle. Vuodesta 1710 olet kokenut arvokkaimman ajanjakson koko Viipurin seurakunnan kirkkona. Silloin on sinua kunnostettu ja korjattu varoja säästelemättä. Oletpa ollut tuomiokirkkona vuoteen 1799 asti. Sinä monet tulipalot ja tuhot nähnyt pyhäkkö, korjattu ja kunnostettu. Olet vuodesta 1893 yksin ollut Viipurin maaseurakunnan kirkkona, seurakuntalaisten suuresti arvostama. 10. päivä helmikuuta 1940 pudotti vihollinen palopommin kirkkosaliin tuhoten kirkon sisältä ja kattorakenteet. Kaupungilta kantautuu reipasta marssia Sillanpään marssilaulun tahdittamana. Se sehän on harmaa-asuinen Suomen armeija, joka on lokakuun alussa kutsuttu YH-kertaus-harjoituksiin. Joka marraskuun 30. päivänä 1939 muuttuu totiseksi puolustustaisteluksi, suurta vihollista Neuvostoliittoa vastaan sen hyökätessä pienen Suomen kimppuun aina siviilialueita myöten. Niin sinä meidän pitäjäläisten kirkko, kuin me asukkaatkin saimme nähdä nykyaikaisen sodan ja sen tuomat tuhot, jotka olivat valtavat Viipurissa. Nyt oli harmaa-asuisten vuoro taistella ja osa kaatui vihollisen toimesta. Monet nuoret miehet, jotka saivat siunauksen sinun holviesi alla, ovat ikuisen levon saaneet kirkkomaassasi. Vuosien 1939–1940 ja 1941–1944, heitä on 206 vainajaa odottamassa ylösnousemusta. Sinä kirkko olet sataprosenttinen sotainvalidi, et kuollut etkä kaatunut. Olet aina meidän Viipurin pitäjäläisten oma kotikirkko. Siunatut ovat kädet, jotka sinut jälleen rakentavat, kohottavat kattosi kohti taivasta ja ristin ylösnousseen merkiksi. Käymme sinua tervehtimässä niin kauan kuin liikumme täällä jossain. Tynkä-Suomen suunnasta yli Kivisillan kantautuu Finlandia-hymni niin voimakkaasti, että sen voi jokainen kuulla. Kotikylältä päin lähestyy kuoro, joka laulaa Jumalan kunniaa luonnossa. Näin minä sinut näen kotikirkko “pähkinänkuoressa”. Toivokaamme pikaista ylösnousemista pyhäkköjen pyhäkkö. Nyt näkemiin! Kirsti Vainikka
Vielä kerran kotona Pihkalassa Elokuussa 1944 kirjoitettiin lehdissä, että Karjalan Kannakselle kerätään ryhmiä sadonkorjuutöihin. Niinpä me Viipurin maalaiskunnan Pihkalan kylän nuoretkin keräsimme ryhmän ja läksimme matkaan, mutta herrat katsoivat, että siviilien on liian vaarallista työskennellä rintaman tuntumassa, joten porukka palasi lähtöpaikkaansa Kankaanpäähän. Minä
16-vuotias poika ajattelin, että onhan se ihme, jos ei kotiinsa pääse, kun
se on vain yhdeksän kilometriä rintamasta Suomen puolella! Niinpä pakkasin
reppuuni evästä ja 7.8.44 vanhemmilta salaa, mitään kertomatta, ajoin
pyörällä Kankaanpään asemalle, panin pyörän lukkoon tuuhean kuusen alle ja
menin junalla Kouvolaan. Kouvolasta piti saada komennustodistus, koska
Kouvola –Lappeenrantan välillä tarkastettiin kaikkien henkilöllisyys
junassa. Kouvolassa menin komendantinvirastoon, jossa kerrottiin, että
komennustodistuksen saamisen ehtona oli, että pitää ilmoittautua Nuijamaan
pappilassa ja sitoutua jäämään elonkorjuutöihin Nuijamaalle Yövyin Kouvolassa puistossa useiden sotilaiden kanssa reppu pään alla, koska aamulla 8.8.44 lähti juna Lappeenrantaan. Lappeenrannasta läksin kävellen Kansolaan katsomaan Allin hevosta. Kaarnat kertoivat, että sotilaat olivat vieneet Pollen ja teurastaneet sen. Minä jatkoin matkaa jalan Nuijamaan pappilaan. Käsi oli jo ovenrivassa, kun mieleeni tuli ajatus, että jos minä ilmoittaudun nyt, niin kotona käynti jää. Päätin, että käyn kotona ensin ja vasta sitten tulen ilmoittautumaan työleirille. Lähdin sivuteitä kohti Pihkalaa ja aina kun tuli autoja vastaan, menin piiloon tien varteen. Näin matkasin johonkin Pihkalanjärven taakse, kunnes alkoi jo hämärtää ja väsyttää. Söin metsästä marjoja ja repusta eväitä ja menin yhteen latoon yöksi. Aamulla levättyäni jatkoin matkaa Pihkalanjärvelle. Kemppisen luota tulin Imatran maantielle – loppumatkaa hidastivat taas autot, kun piti aina piiloutua. Kun pääsin Kempin portille, oli talo täynnä sotilaita. Sanoivat, että taisi tulla talon isäntä, mutta sanoin, etten ole isäntä, mutta olen yksi talon seitsemästä veljeksestä. Yksi natsaherroista määräsi sotilaan lämmittämään saunaa ja toisen paistamaan lettuja – “kun me ei olla siviiliä nähty moneen kuukauteen”. Yksi miehistä huuteli, että mäellä olevassa talossa oli käynyt isäntä yli kuukausi sitten – arvelin sen olleen Putkosen Matti. Minua pidettiin kuin piispaa pappilassa. Kun sotilaat lähtivät aamuisin Ihantalaan, Kilpeenjoelle ja Kaipolaan poteroita kaivamaan, minä olin yksin koko kylässä. Kävelin kylän talojen pihoissa, meidän talon maitohuone oli muonavarastona – sotilaat olivat sanoneet, että ota vapaasti syötävää ja keitä kahvia omalla hellalla. Tuli mielen, että jos tämä on viimeinen kerta, kun omassa kodissa pääsi käymään, niin täytyykin tehdä vähän kätköjä. Kulkiessani kylällä näin, että Uuden Kontion ulkorakennuksessa oli asevarasto. Kaivoin Kontion puutarhaan pensaiden väliin montun ja kannoin sinne pystykorvan ja Suomi-konepistoolin laatikoita sekä kiväärin ja pistoolin patruunoita. Kempin alasaunan liiteri oli myös täynnä samaa kamaa, joten sama resepti: rapahautaan monttu ja sinne kivääreitä ja pistooleista, niiden panoksia sekä muna- ja käsivarsikranaatteja ja niiden päälle pahvia, peltiä ja maata. Vielä istutin kaksi männyntainta kätkön päälle. Joten täytyy tunnustaa, että olen yksi asekätkijöistä. Olin siis ollut kotona ja tutustunut tyhjään kylään. Mielessä kävi ajatus ilmoittutumisesta Nuijamaan pappilassa, niin kuin komennustodistuksessa luki. Olin täydentänyt reppuuni eväitä maitohuoneessa ja menin reppuineni tien varteen Hietalan pajan luo kyytiä odottelemaan, istuin kivelle ja mietin olisiko tämä viimeinen kerta Pihkalassa? Taisi siinä useita kyyneleitä tipahtaa puseron rinnuksille, kun sitä mietin. Nythän voin jo kulkea vapaasti tien päällä. kun olin kotona käynyt ja komennustodistus oli taskussa. Jos kysyttäisiin, voisin näyttää, että olenkin menossa Nuijamaan kirkolle. Aikani istuttuani ja mietiskeltyäni tuleekin Ihantalasta kuorma-auto, jonka pysäytän ja pyydän kyytiä. Kuljettajan viereinen kaveri kaksi ruusuketta kauluslaatoissa – herra luutnantti- vastaa, että meillä on vähän ikävää kuormaa, mutta jos menet lavalle, niin lähdetään kohti Lappeenrantaa”. Kiipeän lavalle ja siellä näkyy neljä paria saappaita manttelin alta, viltti kasvojen peittona, menossa Lappeenrantaan arkkuun pantavaksi ja haudattavaksi kotiseurakuntansa sankarivainajien viereen. Pihkalan meijerillä lyön nyrkillä hytin kattoon ja sanon, että menen tästä oikopolkua pitkin Nuijamaan pappilaan. Verkalleen lampsien, ajatukset kotikylässä ja sotamiesten kohtaloissa, välillä lepäillen ja ojanpenkalla eväitä syöden, saavun Nuijamaan pappilan pihalle. Istun nurmikolle ja mieleen tulee äiti – mitäpähän on mahtanut ajatella, kun on soitellut Putkoselle, Moisiolle, Kontiolle ja ties kenelle, eikä missään tiedetä pojasta mitään? Oli jopa radiossa kuuluttanut poikaansa. Tovin mietiskeltyäni päätän, että yritän takaisin Kankaanpäähän, joten kävely jatkuu Lappeenrantaan. Kun istuskelen asemalla, laskee sotilas kätensä olkapäälleni. Ajattelen, että nyt kävi käry ja tuli paluu Nuijamaan työleirille. Mutta sotilas kysyykin, olenko Johannes Kempin veli? Sanon olevani ja tovin jutusteltuamme kerron hänelle huoleni. Tämä Pihkalanjärven sotilas sanoo olevansa sotapoliisi, joka tarkastaa junassa matkustavat Lappeenrannan ja Kouvolan välillä. Teimme suunnitelman, että menen siihen vaunuun, jonka hän tarkastaa. Juna lähtee ja vaunun ovelta kuuluu “Henkilöpaperit!”. Sotapoliisi tulee kohdalleni ja sanoo “Eikös siinä ole Jussin veli? No mitä kuuluu?” ym. ym. ja jättää minut tarkastamatta. Näin pääsen Kouvolaan, sillä sen jälkeen ei papereita enää kysellä. Näin pääsen vähitellen Kankaanpään asemalle, jossa pyörä odottaa polkijaansa. Lähden ajamaan kohti Huhtamäen taloa Kyynärjärvelle, josta useita päiviä sitten lähdin seikkailemaan. Eikä äitikään ollut hirveän vihainen, kun sai poikansa terveenä takaisin. Jälkeenpäin on selvinnyt, että kun minä nukuin ladossa, niin aukean toisessa päässä oli kaksi desanttia toisessa ladossa viettämässä yötään. Mauno Kemppi
Vuoden 2005 aikana onniteltiin Pertti Joenpolvea, Kaija Keiriötä, Nurmijärven Karjala-seuraa ja Lohjan Karjalaseuraa 60-vuotismerkkipäivän johdosta, Talilaisia ja Wiipuri-Liittoa 30-vuotispäivän sekä Karjalaista Nuorisoliittoa 25-vuotispäivän johdosta. ********************************************************** Uusia
kunniajäseniä
Pitäjäseura nimesi vuosikokouksessaan v. 2005 monipuolisesti ansioituneet Kaino Kirsti Kiiskilän, Olavi A. Mannosen ja Inkeri Porkan sekä Jouko Narisen kunniajäsenikseen. Jouko Narinen oli estynyt saapumasta vuosikokoukseen. Sydämelliset kiitokset
vuosikymmenten aikana tehdystä työstä.
|
|
